Ei, lasten tarhaamiselle!

Ei lasten tarhaamiselle - juttusarjalla haluan ottaa kantaa uuden hallituksen rajuihin säästösuunnitelmiin, jotka tässä tapauksessa iskevät kaikkein pienimpiin. Heihin jotka eivät voi puolustaa itse itseään. Hallitus esittää muun muassa varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamista lisäämällä yhden aikuisen vastuulle 7 sijasta 8 lasta. Luvassa muutama käytännön esimerkki pienen ihmisen näkökulmasta. Nykymitoituksella voidaan juuri ja juuri puhua varhaiskasvatuksesta. Kaikki sen yli menevä on pelkkää säilömistä.

Osa 1, miksi mulla ei ole omaa paikkaa?

Päiväkodin 3-5 -vuotiaiden ryhmässä aloitellaan aamupalaa. Suurin osa lapsista istuu omilla paikoillaan pöydän ääressä. Perhoset, ampparit ja sudenkorennot - ryhmän 25 lasta on jaettu kolmeen pienryhmään. 4-vuotias Matti seisoon ovensuussa hievahtamatta vaikka aamuvuorolainen ja toisesta ryhmästä avuksi saatu avustaja yrittävät houkutella Mattia puurolle. Lopulta Matti saa kysyttyä, missä hänen paikkansa tänään on? Ryhmässä on pöytäpaikkoja vain 21 lapselle, joten Matti istuu siellä minne mahtuu. Aamupalalla on vielä väljää, joten aikuiset katsovat listasta, kenen paikalle Matin voi laittaa istumaan. Kun Matti istuu jollekin tuolille, päiväkotikaverit muistavat kyllä mainita, että se paikka on Erikan. Sama juttu päiväunilla - kenen sänkyy Matti pääsee nukkumaan? Toivottavasti jonkun sänkyyn, sillä lattialla patjalla tulee aina niin kylmä. 

Oma paikka on lapselle tärkeä. Se on turvasatama ja kiintopiste. Sinne mä osaan mennä, kun pyydetään omalle paikalle. Siinä mä voin rauhassa piirtää tai tehdä palapelejä. Lapsille oma paikka merkitsee paljon enemmän kuin aikuiset osaavat ajatella. Oman paikan luovuttaminen on kuin antaisi jotain ikiomaa toiselle vastentahtoisesti. Maija ei voi istua eteisessä Miian lokeropaikalle, koska se on Miian paikka. Lokerossa on Miian vaatteet, äidin ostama reppu ja unikaveri. Miten niin joku muu voi istua sille mun paikalle ja mä joudun sitten vaan jonkun toisen paikalle.

Aikuisten maailmassa kysymys on usein vain siitä, että kaikki sopisivat johonkin istumaan, ettei kenekään vaatteet menisi hukkaan ilman omaa lokero/naulakkopaikkaa ja että kaikki lapset saisi rauhoittumaan lepohetken ajaksi. Päiväkodissa oman paikan ympärillä kaikki muu on lapsille yhteistä, jaetaan toisten kanssa ilman minkäänlaista yksityisyyttä. Tää on mun paikka! Matilla on kurjaa eikä päiväkotiin sopeutuminen ainakaan tällä helpotu. Aikuiset tietävät kyllä Matin tuntemukset, mutta huoneessa ei yksinkertaisesti ole tilaa enää yhdellekään pöydälle.

Jo tämän hetkiselläkin systeemillä tila ja ne kuuluisat omat paikat loppuvat kesken. 1/7 mitoituksella fyysiset tilat pullistelevat lapsista ja aikuisista. Omien paikkojen lisäksi puutetta on niin jako kuin leikkitiloistakin. Voitte kuvitella onko tilaa olla rauhassa tai itsekseen - eipä juurikaan kun pöydänalusetkin on jo aikaa sitten otettu leikkikäyttöön. Kaikenosaavat ja paremmat ammattilaiset kehottavat käyttämään pienryhmätoimintaa: se helpottaa sitä ja tätä. Se rauhoittaa. Kyllä, olen samaa mieltä, mutta 10 3-vuotiasta lasta ei ole enää pienryhmä! Joku viisas sieltä kohta nakkaa, että eihän se tekisi uudessa mallissa kuin 24 lasta 3 aikuisen ryhmään, mutta aina ja joka kerta lakiin jätetään se porsaanreikä, jossa "tilapäisesti" voi olla paikalla enemmänkin lapsia. Tilapäisestä tulee valitettavan äkkiä maantapa. 

Taitaa tarhaeläimillekin olla määrättynä enemmän elin-neliöitä kuin ihmisen lapselle, joka muuten melkein poikkeuksetta on päiväkodissa pidempään kuin töissäkäyvät vanhemmat. Matti voi muuten olla juuri sinun lapsesi!