Serkkuni valmistujaiset kokosivat taannoin lähes kaikki isän puolen serkkutytöt ja -pojat saman katon alle. Pidimme melko tiiviisti yhteyttä ja tapasimme ainakin kesäisin koko porukalla lapsuudessamme. Aikuistuminen ja opiskelut veivät meitä eri suuntiin eikä vastaavanlaisia kokoontumisajoja ole juuri ollut. Yhteisten muisteloiden innoittamana päätin kokkailla syksyyn sopivasti iltapalaksi maitovelliä mummini ohjeella. Sillä samalla hän on ruokkinut kesäaamuisin pitkälle toistakymmentä lasta ja aikuista eikä ihme, vähistä raaka-aineista syntyy maukasta ruokaa suurelle porukalle.
Ainakaan googlen ihmeellinen maailma ei tuntenut samanmoista ohjetta, joten olkoo tämä siis:
Irma-mummin maitovelli: 2 annosta
1,5 dl vettä
0,5 dl puuroriisiä
5 dl maitoa
1rkl vehnäjauhoja + n. 1dl vettä
suolaa
nokare voita
Kiehauta vesi ja lisää joukkoon riisit. Anna veden imeytyä riisiin ja lisää joukkoon maito. Kiehuta matalalla lämmöllä ettei maito pala pohjaan. Tee suurus valmiiksi lisäämällä 1rkl vehnäjauhoja 1 desiin vettä ja sekoita haarukalla tasaiseksi. Kaada velliin ohuena nauhana, kun riisit ovat jo lähes kypsiä. Tämä selviää parhaiten maistelemalla. Keitä velliä kunnes se sakenee haluamasi paksuiseksi. Itse pidän kermamaisesta, mutta kuitenkin kunnolla juoksevasta vellistä. Mausta suolalla ja voilla. Tarkista maku ja tarkoile kera voisilmän.
Keittämiseen kului aikaa noin puolisen tuntia. Samaan aikaan uunissa paistuivat kaupan coctailpiirakat vellin seuraksi.
Ulkoilukelit ovat mitä suurimmassa määrin pukeutumiskysymys. Oikeanlaisilla varusteilla ulkona liikkuminen ja leikkiminen on hauskaa niin lapsen kuin aikuisenkin mielestä. Syksyisinkin voi suunnata leikkipuistoihin, mutta toisaalta, miksi lähteä merta edemmäs kalaan jos meri tulee kalastajien luo. Rapakko- ja vesileikit ovat lasten mielestä kaikkein hauskinta hubaa syksyllä. Kesäleikkien jälkeen aikuiset voivat vinkata hauskoja puuhia ihan omallakin pihalla - huom! läträäminen on sallittu mitä suurimmassa määrin.
Kurahousut ja kumpparit jalkaan ja rapakkoon. Hyppiminen on ihanaa, kun kunnolla roiskuu. Veteen voi heitellä pieniä kiviä tai kokeilla mitkä tavarat kelluvat sen pinnalla. Aikuisten kädet pois taskuista ja kaveriksi kokeilemaan! Paikoilleen jämähtäneitä lätäköitä voi ohjailla ojaan tai toisaalle tekemällä yhdessä puroja ja antamalla lapioin vauhtia.
Haravointi on hyödytöntä, hauskaa ja tarpeellista - riippuen siitä keneltä kysyy. Meillä sama homma tehdään useaan kertaan, koska kasoihin on mukava sukeltaa ja lehdet pölisevät hauskasti, kun niitä heittelee. Voi kuulostaa vanhemman vinkkelistä työläältä, mutta on se ainakin halvempaa ja harvinaisempaa herkkua suurimmalle osalle kuin HopLopissa käynti. Viime keväänä neitokainen otti vielä viimeiset uintiliikkeet peräkärryssä ennen kuin lehdet sai kuskata pihasta pois.
RäpäRäpäRällin keittämiseen tarvitaan hiekkaa, kuravettä, lehtiä ja mausteita maun mukaan. Kaikki sotketaan yhteen kattilassa ja tarjoillaan leikkimökin terassilla. Minun lapsuudessani sitä keitettiin saunan vanhassa padassa noitaloitsujen saattelemana.
Marja-aika taisi sujahtaa ohi jo suuressa osassa maata, mutta nostalgiasyistä on pakko nostaa esille vielä mustikkanauhat, joita lapsena tehtiin pujottelemalla heinään marjoja metsässä. Äiti sai kerätä rauhassa piirakkamarjat, kun muksu istui mättäällä tärkeää tehtäväänsä suorittamassa.
Kesä loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, mutta vaihtelevuudessa on kai se suurin Suomen vuodenaikojen jännitys. Vuodet eivät ole veljiä ja ompahan ainakin puhuttavaa turuilla ja toreilla, kun voidaan päivitellä kulloisenkin ajan lämpötiloja ja märkyyttä. Inhoan harmaita päiviä ja loppumatonta kuravaaterallia, mutta rakastan syksyn kirkkaita värejä ja luonnon tarjoamia antimia. Tänä vuonna kunnon ruska ajoi auttamatta ohi näillä Oulun leveysasteilla, mutta pohjoisen jylhä luonto ei pettänyt tälläkään kertaa.
Usvaisen aamun jälkeen oli suorastaan lumoavaan seurata, minne kaikkialle hämähäkit ovat verkkojaan kutoneet. Täytyy kyllä sanoa, että siinä on tehty hommia oikein urakalla.
Väriloistoa löytyy ylhäältä ja alhaalta. Mustikanvarvut, horsmat ja suopursunvarret olivat paikoin saaneet jo mahtavan räiskyvät värit kantaakseen.
Vauvakutsut ovat pikku hiljaa rantautuneet myös tänne kotoSuomeen ja sen pohjoisiin osiin. Amerikkalaisesta hömpästä saa muokattua melko helposti juuri odottavan äidin näköiset illanistujaiset. Toiselle mammalle passaa luksusillallinen kalliissa ravintolassa, toinen tykkää hemmotteluhoidoista ystävien kesken ja kolmas on mieltynyt juhliin kera hauskojen leikkien ja hempeiden koristeiden. Tyyli on vapaa, mutta jokainen odottaja nauttii varmasti ystäviensä seurasta kiireisen arjen keskellä.
Me yllätimme pari viikkoa sitten ystävämme rennoilla juhlilla, joiden keskipisteenä hän ja tuleva vauva saivat olla. Hankimme porukalla pienen lahjan, kokosimme tarjottavat nyyttäriperiaatteella ja huiputimme juhlakalun paikalle pienen valkoisen valheen turvin. Annoimme vauvalle lahjaksi haltijankummin toiveita: Annan sinulle voimaa, kauneutta, rohkeutta jne. Pistimme mamman yhdistämään vauvakuvat osanottajiin ja veikkailimme tulevan pienokaisen syntymäaikaa ja mittoja. Juhlien emäntä oli ahkeroinut keittiön puolella ja näytti askarteluosaamistaan koristeiden ja vaippakakun muodossa. Matkustin paikanpäälle hieman kauempaa, joten yritin keksiä mahdollisimman helpon, mutta hauskan tarjottavan. Pinterestin ihmeellisestä maailmasta poimin idean vesimeloni-lastenvaunuista.
Hankin kaupasta hedelmäsalaattitarvikkeet ja suurimman vesimelonin. Leikkasin ensin pohjasta pienen siivun pois, jotta koko komeus pysyi paremmin pystyssä. Sitten vain lohkoin koko komeuden vaunujen muotoon ja koversin hedelmän pois. Renkaiksi olisi kannattanut ostaa appelsiinia, sillä jättimandariinissa oli iso reikä hedelmälohkojen keskellä. Siivut eivät oikein pysyneet hammastikkupatentilla eli lopputuloksesta tuli pikkuisen hutiloidun oloinen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin helppo ja hauska idea.
On kamalan rankkaa olla koko ajan raivona, peloissaan ja epäuskoisen pökertyneenä. Viime aikojen uutistarjonnassa ei nimittäin ole ollut mitään hyvää. Kaikkein pahinta on pelkojen epämääräisyys. Niistä ei saa kunnolla kiinni, kun niiden kaikkia ulottuvuuksia ei hahmota. Näin ne paisuvat tarpeettoman suuriksi - vaiko sittenkin vain oikeaan kokoonsa? Maan rajojen ulkopuoliset uhat valuvat omaan olohuoneeseen puhumattakaan siitä mitä maan sisällä puuhataan. Miksei missään voi olla enää mitään järkeä!
Kaikkein eniten vihaan politiikkaa. Eikä valitettavasti tarvitse olla kansanedustaja osatakseen puhua sitä. Kun ei uskalleta puhua suoraa, annetaan ympäripyöreä vastaus joka ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään - ei puolesta eikä vastaan - mutta kuitenkin jättää puhujalle mahdollisuuden muuttaa mieltään haluamallaan tavalla. Tämä ällöttävä puhetapa on pesiytynyt valitettavan tiukkaan ja saa minut halkomaan hiuksiani. Tavallinen kansalainen tarvitsee lakimiehen tulkikseen, jottei tule viilatuksi linssiin. Ei riitä, että ymmärtää kuulemansa. Pitäisi tietää myös se, mitä ei ääneen kerrota. Suulliset sopimukset taitavat tässä maailmassa olla yhtä luotettavia kuin veteen piirretty viiva.
Kansa on valinnut eduskuntavaaleissa edustajansa hallitukseen äänestämällä. Ei sitten kannata itkeä päätöksiä jos ei edes vaivaudu äänestämään. Mutta mitä väliä äänestämisellä on, jos vaalikampanjassa voi luvata kuun taivaalta ja hallitukseen pääsemisen jälkeen kippaakin lavallisen lantaa niskaan. Taas jälleen kerran kuunnellaan sitä samaa laulua, jossa oppositio heiluttaa toruvasti sormea hallituspuolueille ja keräilee kaikki liikenevät pisteet itselleen. Samalla tavalla kuin tämän vaalikauden hallituspuolueet itse oppositiossa ollessaan tekivät. Piiri pieni pyörii ja seuraavalla vaalikaudella osat vaihtuvat. Sama pastilli eri paperissa - kauniisti ilmaistuna.
On ollut jännittävää seurata sosiaalisessa mediassa puheenvuoroja hallituksen toiminnan puolesta ja vastaan. Kirjoittajan puoluetaustan tietäminen selittää moniakin heiteltyjä näkökulmia. On nimittäin maailman vanhin totuus, että oma suu on kaikkein lähimpänä. Mielenkiintoista olisikin nähdä missä suhteessa ihmiset antaisivat omastaan jos sen saisi tehdä omantunnon mukaan. Talkoisiin täytyisi siis osallistua omalla, ei kenenkään muun lompakolla. Osa kansasta on sitä mieltä, etteivät leikkaukset tunnu missään. Valitettavasti melko moni taas on jo siinä tilanteessa ettei mihinkään ylimääräiseen ole rahaa. Matalapalkka-aloilla pitäisi kai jättää joku päivä lapset ruokkimatta, että voisi olla mukana tuottavuusloikassa.
Itse olen poliittisesti täysin ja puhtaasti sitoutumaton. Minä nimittäin tiedän, että yksittäisellä poliitikolla on häviävän pieni mahdollisuus vaikuttaa suuriin päätöksiin. Vaikka Suomessa eduskuntavaalit pidetään henkilövaalina, se on mitä suurimmassa määrin puolueiden keskinäistä kissan hännän vetämistä. Tätä tapahtuu jo kunnallispolitiikassakin. Olet samaa mieltä heidän kanssaan tai et ole mukana ollenkaan. Mitä pienempi paikkakunta, sen suorempi on tie - kymmenkunta ihmistä pyörittää koko palettia. Kuinkahan monta nuolaisua tarvittaisiin, että tavallinen, perheellinen kolmekymppinen voisi nousta olohuoneen sohvalta huutelemasta kansanedustajaksi. Niin monta, että oma arvomaailma ja arvostelukyky heittäisivät varmaan muutaman voltin ennen sitä. Puhumattakaan siitä millaisen rahasumman sellainen tavoite vaatisi.
Uutisten, keskustelupalstojen ja somen seuraaminen saa ärsytyskynnyksen nousemaan. Jokaisella näyttää olevan oikeus mielipiteeseen ja myös toisten mielipiteiden kritisoimiseen, myös allekirjoittaneella. Henkilökohtaista stressitasoa nostaa viestinnän nopeus: kärjistys, syyllistäminen ja provosointi ovat vain parin klikkauksen päässä. Kuinka paljon helpompa olisikaan siinä maailmassa, jossa päivän polttavat puitiin Esson pyöreässä pöydässä ja paikallislehden Meille soitettiin -palstalla. Totaalinen parin viikon nettipimento voisi tehdä allekirjoittaneelle oikein hyvää.
Omena-kaurapaistos kuuluu ehdottomasti syksyyn. Kera vaniljajäätelön tai -kastikkeen se on mitä parhainta lohturuokaa, kun ulkona viilenee ja sade vihmoo. Se on ensimmäinen herkku, jonka teen oman puun omenoista. Paitsi että tänä vuonna puut eivät tehneet omenan omenaa. Se oli kyllä arvattavissakin, kun ottaa huomioon etten nähnyt puiden edes kukkivan alkukesästä. Kylmä ja sateinen kesäkuun alku lienee syynä. Ja jälkipolville tiedoksi, että kesä 2015 alkoi säiden puolesta heinäkuun viimeisellä viikolla ja loppui kuin seinään pikkuisen ennen syyskuuta. Syksy ei kuitenkaan lähtisi oikeille raiteille ilman paistosta, mutta mitä omaa siihen oikein voisi laittaa?
Olen pyörinyt nuotiopaikalla jokseenkin usein viime aikoina ja huomasin sattumalta, että punaviinimarjapensaan vieressä kasvaa muitakin marjoja. Silloin ne olivat vielä vihreitä ja halvatun kirpeitä, joten unohdin koko puskat. Viime viikonloppuna huomasin marjojen saaneen punaista väriä ja totesin pihamme karviaislajikkeen olevan vihreän sijaan punaista. Voi hitsit kuinka hyviä ne ovatkaan, kun ovat päässeet kypsiksi saakka, mutta mitä niistä voisi leipoa. Nämä kaksi ongelmaa törmäsivät toisiinsa työpäivän jälkeisessä horrostilassa ja syntyi ajatus karviais-kaurapaistoksesta!
Kaurapaistos:
200g voita
2 dl fariinisokeria
2 tl vaniljasokeria
6 dl kaurahiutaleita
Sulata voi ja lisää sokerit joukkoon. Anna liueta hetki ja sekoita sitten kaurahiutaleet mukaan. Siirrä sivuun odottelemaan eri maustamisvaihtoehtoja.
Sitten siihen kolmeen sorttiin:
Isoimpaan vuokaan viipaloin 2 kaupan omenaa. Päälle ripottelin kanelia ja sokeria sekä ihan hetken mielijohteesta pikkuisen kuivattua rosmariinia. Päälle puolet kauraseoksesta ja uuniin.
2 pieneen vuokaan lisäsin karviaisia niin että pohja peittyi ja päälle lusikoin kauraseoksen.
Tuota paistokseen tarkoitettua kauraseosta jäi yli sen verran, että harrastin kokeilevaa keittiötä käsillä olevista aineksista. Viipaloin vuokaan puolikkaan banaanin ja sirottelin päälle Viener Nougat rouhetta ennen kauraseoksen lisäämistä. Ripottelin tuota rouhetta päälle myös ikäänkuin koristeeksi, mutta en suosittele toistamaan perässä, koska rouhe tummui palaneen makuiseksi ennen kuin muu paistos oli kypsää. Muutoin banaaninen versio vei ehdottomasti voiton kahdesta muusta.
Rosmariini toi omenaversioon kivaa vaihtelua ja olihan se niin hyvää kuin muistinkin. Tuo karviaisilla maustettu paistos oli minun makuuni liian kirpeä vaikka mukaan heitettiin vaniljajäätelöäkin. Kirpsakammasta tykkäävien herkkua sanoisin.
