viikko sometonta jäljellä!

Kohta 24 päivää somelakkoa takana, tasan viikko enää jäljellä. Luultavasti hullaannun somejeni käytöstä niin paljon etten muista tulla tekemään tiliä kokemuksistani, joten otetaanpa vähän ennakkoa tämänhetkisten tuntemusten mukaan. 

Yhteisten asioiden sopiminen on ollut kamalan hankalaa ja haastaa. Varsinkin niiden, joita hoidetaan facebookin yksityisviestien kautta. Joudun esimerkiksi nyt jännittämään helmikuun alkuun saakka, minne mennään syömään ja etkoilemaan ennen Cheekin Oulun jäähallikeikkaa. Aivan tyystin täytyy nyt olla muiden kekseliäisyyden varassa ja luottaa että asia tulee organisoiduksi ilman omaa henkilökohtaista panostustani.Yllättävän moni sosiaalinen ystäväni loistaa poissaolollaan puhelinluettelossani. Olemme enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja, mutta emme silti ole vaihtaneet puhelinnumeroita - omituista sanoisin.  

Eräs ystäväni vinksahti uuden vuoden alla Anelmaisten villasukkiin. Hän kehui mallin olevan oikein helppo ja mielenkiinnon pysyvän yllä kuvioiden vaihtuessa tarpeeksi tiuhaan. Kyseisiä sukkaihanuuksia toisten tekemänä voisi ihastella somesta. Tällä kertaa täytyy kuitenkin käyttää omaa mielikuvitusta ja katsoa kuinka pitkälle se riittää tässä projektissa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät maksimisuoritus on yksi sukka. Kolme viikkoa aloituksen jälkeen olen jo puolessa välissä tuota tavoitetta, mutta huomasin, että sukasta tulee liian pieni. Uskon vakaasti, että oikea silmukkamäärä olisi löytynyt naamakirjassa tekemättä jääneen pohjatyön kautta.

Eniten häiritsee tunne siitä kuin olisi olennaisen tiedon ulottumattomissa. Niin kuin olisi joutunut tosi kauas ystävistään ja omista verkostoistaan. Kuka on raskaana, kuka saanut vauvan? Kuka on muuttanut, kuka suuttunut tai allapäin? Kenen mieli on virkeä ja tammikuinen kuntokuuri pitänyt? Arkinen elämä töissä ja iltaisin kotona on niin kiireistä ettei aikaa aktiiviselle yhteydenpitämiselle ole lähellekään niin paljon kuin tarvitsisin. Hätäisesti kahvitauolla näpytellyt tekstarit eivät riitä kertomaan lähellekään tarpeeksi, kun asia katkeaa parin viestin jälkeen. Tässä kohtaa haluan huomauttaa kuuluvani siihen sukupolveen, joka osaa käyttää vielä tiukkaa harkintaa henk.koht. älylaitteisen näpräämisessä työajalla. 

Toisaalta ei tarvitse tietää sitäkään mistä ihmiset tällä hetkellä riitelevät. Kaikki se suvakkirasisti-loka on pysynyt jossain tarpeeksi kaukana tai minä sen ulottumattomissa. Mieli on ollut yllättävän seesteinen eikä stressitasokaan kovin korkea. Helmikuun puolella koen varmaan elämäni järkytyksen, kun pääsen taas katsomaan mitä kaikkea ihmiset viitsivät omalla nimellään ja naamallaan kommentoida. Toisaalta etenkin varhaiskasvatuksen kurjistamiseen liittyvistä kannanotoista olisin aivan mielelläni ollut tietoinen myös viime aikoina. 

Täällä blogin puolella olen ollut tuotteliaampi kuin aikoihin ilman somessa notkumiseen kulunutta aikaa. Paljon kokeilemisenarvoisia ideoita on takuulla mennyt ohi tämän kaiken tietämättömyyden keskellä. Varsinkin pinterestin loppumaton ideapankki olisi tullut tarpeeseen niin töissä kuin vapaa-ajan kuvioissakin. 

Kuusamon Rukalla vietetystä virkistäytymis- ja verkostoitumisviikonlopusta olisi ollut kasapäin jaettavaa niin kuvina kuin ajatuksinakin, mutta kun ei niin ei. Pakko oli pitää näpit irti instan kuvakkeesta vaikka kuinka olisin tarvinnut paria pientä filtteriä voimistamaan auringon punaista hehkua. Onni onnettomuudessa kaikesta huolimatta, sillä olisin luultavasti aamun aikaisina tunteina jakanut tuntemuksiani jopa turhan avoimesti. 

Vielä viikon sinnittelen ja kuukauden vaihtuessa vietän varmaan koko yön itseäni sivistäen. Sitä odotellessa pari pakkasotosta Rukan huipulta: 

Tango kahdelle auton ratissa

Suuren kaupungin kyljessä asuessaan sitä vieraantuu moninpaikoin syrjäseutujen ja maakuntien arjelle ominaisista asioita. Lapsuudenkotini korven keskellä oli kaikkea muuta kuin valaistujen väylien varrella. Vajaa 3 kilometriä tallusteltiin koulukuljetuksen ulottuville pilkkopimeässä marraskuusta maaliskuuhun - vaihtoehtoja ei ollut. Silti kammoan siellä pimeää nykyisin enkä mielelläni lähde iltalenkille edes otsalampun kanssa. 

Sen sijaan en koskaan ole oikein oppinut ymmärtämään hirmuvaroituksia huonosta ajokelistä kaupunkialueella. Tienpinnat ovat liukkaat ja lumi pöllyää matkaataittavien perässä. Näkyvyys ei ole ehkä kaikein parhaimmasta päästä ja autolla liikkuessa täytyy keskittyä täysin ajamiseen, ei näytöllä pyörivään koko perheen elokuvaan. Silti olosuhteet ovat melkoisen tavalliset ottaen huomioon vuodenajan. Motarilla pölisevä lumi jaksaisi järkyttää ehkä juhannuksena - tosin ei kyllä enää viime vuosien jälkeen -  ja tätäkin ongelmaa auttaisi paljon se, että kuljettajat pitäisivät toisiinsa edes jonkunlaista turvaväliä. Tuhannen tuiskussa ajellaan kahdeksaakymppiä niin lähekkäin ettei edes Kaleva mahtuisi väliin. Vasen kaista sen sijaan on aivan tyhjänä. Välit kiinni veljet, toteasi Hedbergin Sami. 

Ihan aikuisten oikeasti huonossa kelissä ajellaan keskustaajamien ja suurten kaupunkien ulkopuolella eli suurimmassa osassa Suomen maata. Harvemmin se saa kuitenkaan palstatilaa valtakunnallisissa verkkomedioissa. Oma vikansa kai kun muuttivat sinne muiden selän taakse. Tällainen realiteeteista hairahtunut yksilö sai kunnollisen muistutuksen tästä viikko ennen joulua matkatessaan Lappiin sukulaisia tervehtimään. Ajokelin piti olla erityisen huono Oulussa ja sen jälkeen matka taittuisi kuin itsestään. Todellisuudessa mitä kauemmas kaupungista päästiin, sitä enemmän lunta oli ajokaistoilla. Pudasjärvelle saakka matkan taittaminen oli jopa huvittavaa, sillä kaistojen väliin kertynyt puolen metrin lumipolanne piti huolen siitä ettei edes mersu- ja bemarikuskeilla ollut pakottavaa tarvetta ja kiirettä ohitella letkassa muita. Oikein leppoisasti ajelimme peräkanaa eikä kansainvälisiä käsimerkkejä tarvinnut vilautella normi perjantailiikenteen tapaan.

Matkan jatkuessa kohti susikairaa, lunta oli tiellä koko ajan enemmän. Vilkku vasempaan ja valtatieltä pienemmälle väylälle, jota onneksi oli ajanut joku muukin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Sen auton jäljet olivat nimittäin ainoa mikä erottui lumituiskun keskeltä. Tässä kohtaa ajaminen muuttui tanssiksi. Siinä kuuluisassa kahdeksankympin vauhdissa auto olisi karannut näpeistä, mutta kovin paljon sen hiljempaakaan ei voinut mäkisessä maastossa ajaa, jos halusi liikkua enää ylipäätään mihinkään. Seuraavat sata kilometriä veivasin rattia tahdissa puolelta toiselle ja annoin pari nuottia kaasua, kun auto meinasi alkaa viemään kuskia. Yritin hahmottaa missä olemme menossa ja painaa mieleeni lähimpien talojen sijaintia. Sellaisessa säässä ei nimittäin mielellään etsiskele lähintä traktoria kovin kaukaa neljävuotiaan kanssa kävellen. 

Ajaessa ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin tiehen ja auton liikkeeseen. Luojan kiitos tyttäreni nukkui takapenkillä. `Joko ollaan perillä´-tyyppiset utelut 5 minuutin välein olisivat luultavasti saaneet minut pillahtamaan itkuun. 6 tuntia myöhemmin saavutimme määränpään, jonka tavoittamiseen normaalissa ajokelissä mene maksimissaan 3 tuntia. Perille päästyämme uskalsin huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseäni olalle ensimmäisten ajovuosieni erilaisista talvisista ajokokeiluista. Silloin sitä tuli pölisteltyä vaikka minkälaisessa kelissä ja sellaisella tyylillä, jota ei uskalla aivan ääneen kehuskella. Ilman noita autonkäsittelykokeita olisin luultavasti ollut pulassa. Muutama kierros jäärata-ajoa vuoden parin välein tekisi hyvää jokaiselle ratin ja penkin väliin istuvalle.     

Aikaan Sinikellojen - blogin 1vee synttäripäivä

Kutakuinkin näihin aikoihin viime vuonna syntyi Aikaan Sinikellojen -blogi. Tarkoitus oli päästä jakamaan omaa elämää muun maailman kanssa etenkin sisustamisen ja rintamamiestalossa asumisen näkökulmasta do it yourself-projekteja unohtamatta. Tunsin henkilökohtaisesti tarvitsevani facebookia laajemman kanavan kiinnostavien asioiden jakamiseen, sillä yhteen tilapäivitykseen tai kuvaan on vaikea tiivistää ideoiden lukuisia ulottuvuuksia. Kaipasin myös jonkinlaista anonymiteettiä suojaksi itseni ja kritiikin väliin.

Mitä vuodessa on tapahtunut? Onko blogi täyttänyt odotuksensa?

Blogi alkoi vanhojen diy-touhujen esittelyllä. Koneen kovalevy oli pullollaan materiaalia muiden kanssa jaettavaksi ja uusia ideoita syntyi kuin rälliä räntäsateessa. Aika pian leipominen ja ruuanlaitto ilmaantuivat mukaan sisältöön ja siellä ne taitavat pysyä edelleen, sillä ohjeen bloggaaminen on ollut loistava tapa pitää se tallessa itselle seuraavaa käyttökertaa ajatellen. Noita tuuttipullia katsoessa jo melkein toivon, että laskiainen olisi jo täällä. Ohje tässä postauksessa: Tuuttipulla - kokeile eri taikinavaihtoehtoja. 

Suosituin postaus eri hakusanojen perusteella viime vuoden aikana on koskenyt skyr-rahkapurkkien kansista tehtyjä juttuja. Tämä idea on kyllä yksi henkilökohtaisista suosikeitani myös ja aivan itse keksitty: Skyr-rahkapurkkien kansista kaunista. Tein niistä myös viime pääsiäiseksi rairuohopurkkeja ja saman tuotteen lusikoista syntyi asetelmaan hauskoja tipuja. Nämä postaukset löydät blogini 2015 teksteistä maaliskuun kohdalta. Kokeilemisen arvoinen saman kuukauden kohdalta oli myös kukkien värjääminen elintarvikevärillä. Hauska kokeilu varsinkin lasten kanssa.

Kevätpuolella sanainen arkku avautui jo pikkuisen enemmän parin ravintola-arvostelun muodossa. Mikään muu ei nimittäin synnytä kirjoitushaluja niin hyvin kuin huono palvelu. Se että toiminnan mahdollistava asiakas kokee olevansa rasite tai sylkykuppi tuomastaan rahamäärästä huolimatta. 
Kaikkein eniten rummutusta näppäimistöllä on aiheuttanut Vain kaksi kättä -ilmiön mukainen protestointi varhaiskasvatuksen kurjistamista vastaan. Herääminen siihen todellisuuteen ettei kanssaihmisillä ole minkäänlaista käsitystä päiväkotimaailmasta vaikka he uskaltavat tuoda alle kouluikäiset lapsensa sinne tuntikausiksi viitenä päivänä viikossa. Aihe on edelleen tärkeä ja pinnalla, joten tässäpä vielä pikalinkit, mikäli joku kirjoituksistani on mennyt sinulta ohi: Ei lasten tarhaamiselle
Ei lasten tarhaamiselle - osa 2 kuka näistä on sinun lapsesi
Ei lasten tarhaamiselle - osa 3 kaikki pois piilosta
Ei lasten tarhaamiselle - osa 4 sähän vaan leikit
Ei lasten tarhaamiselle - osa 5 miksi potta meni nurin
Ei lasten tarhaamiselle - osa 6 kuka hoitaa minun lastani

Kevään jälkeen tekstiä on syntynyt muistakin aiheista ja alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen taidan kuitenkin nauttia mielipidekirjoittamisesta kaikkein eniten. Ruokaohjeet, sisustaminen ja maalaisromantiikanmakuinen fiilistely tuskin tulevat blogista häviämään, mutta itseni ilmaisemista vartenhan minä oikeastaan tämän blogin alunperin perustin. Silloin en vain osannut oikein kohdentaa ilmaisuani siihen polttavimpaan pisteeseen. Toisaalta painokas sana tarvitsee taakseen kirkkaan ajatuksen, jonka syntymiseen ja tarkentumiseen tarvitaan aikaa ja tilaa niin kuin muutenkin luovuuden kanssa. Mielipide vaatii henkilökohtaisen kipinän. Nähtäväksi jää, mitkä asiat jatkossa synnyttävät tarpeen paukuttaa näppäimistöä. 

Ketä varten kirjoitan?

On sanomattakin selvää ettei blogini komeile luetuimpien joukossa tai että sillä olisi mahdollisuus tehdä rahaa. Vakituisista lukijoista minulla ei ole aavistustakaan, mutta luulen niitä kuitenkin olevan. Kommenttiboksi on melkoisen hiljainen - kiitos kommentin jättäneille. Täytynee myöntää, että olen itsekin aika laiska kirjoittamaan palautetta tai vastaamaan kysymyksiin toisten blogeissa. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö lukisi niitä. Vuorovaikutuksesta on tullut ehkä hivenen yksipuolisempaa tai sitten se on sitä vain täällä. 

Kohdeyleisön määrittelemällä lukijoita olisi asiantuntijoiden mukaan mahdollisuus saada enemmän. En kuitenkaan halua orjuuttaa itseäni lukijoiden tai oman blogini ehdoille, joten pitäydyn ainakin toistaiseksi valitsemassani sillisalaatti-tyylissä. Säännöllinen julkaiseminen pitää lukijat kiinnostuneena, mutta jos ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa tai jaettavaa kannattaa mielestäni olla mieluummin hiljaa kuin postata kuva omasta kengänpohjasta. Puhun silloin kun on asiaa, en silloin kun kysytään. Jakamalla postauksiani sosiaalisessa mediassa omalla nimelläni ja kuvallani olen rikkonut illuusion tunnistamattomuudesta, mutta koetan jatkossa olla sen suhteen niuhompi.

Tämän pitkällisen pohdinnan lopputulos lienee, että istun alas ja nautin palan syntymäpäiväkakkua. Jos se on erityisen hyvää tai pahaa, kerron teille. Muussa tapauksessa kyseinen kokemus ei ole jakamisen arvoinen. 

Älä tule kiltti tyttö

Nyt nimien kirjaan merkitään taas: tuhma vai kiltti, ajatelkaas!
Joulupukki lienee palannut jo lahjojen jakokierrokseltaan, mutta kiltteys puhuttelee minua yhä. Viime syksyn aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen liittyneeseen julkiseen keskusteluun. Asia on jäänyt suorastaan kaivelemaan mieltäni niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisemmallakin tasolla. Niin moni julistaa tällä hetkellä ettei halua kasvattaa lapsistaan kilttejä. Miksi kiltteys on yhtä äkkiä kirosana?

Syväluotaavan henkilökohtaisen analyysin, äitini ja viiden päiväkirjan kertaamisen mukaan voinen todeta olleeni melkoisen kiltti tyttö. En ole tietentahtoen hankkiutunut vaikeuksiin, olen ollut kunnianhimoinen koulumenestyksen suhteen ja minulla on aina ollut hyviä ystäviä. Tulkinta minusta voisi kuitenkin olla toisenlainen muiden muistikuvien mukaan, sillä olen aina uskaltanut ajatella omilla aivoillani ja tuonut mielipiteeni julki. Nuoruuden voimissani joskus jopa hieman liian kärkkäästikin. Samoihin aikoihin olemme ystävieni kanssa puolustaneet toisiamme, matkustelleet ja pitäneet hauskaa. Olemme näkyneet ja kuuluneet. Kaikesta tästä huolimatta väitän olleeni kiltti tyttö. 

Lapsia ei saa kehottaa olemaan kiltisti, sillä heidän täytyy saada kokea olevansa arvokkaita juuri sellaisena kuin ovat. Vastakkainasetteluni tuntuu hieman keinotekoiselta, mutta niin olen tulkinnut julkisuudessa pyörineitä puheenvuoroja viime aikoina. Kiltteys on yhdistetty pakonomaiseen miellyttämisen tarpeeseen ja toisten mielipiteille alistumiseen. Kiltteyteen kasvattaminen tekee lapsista luovuuteen ja loistamiseen kykenemätöntä onnetonta massaa, eikä ainakaan johtaja-ainesta suuryrityksiin. Toisaalta kiltteyden karsastaminen on helppo ymmärtää, kun sen näkee yksinkertaisessa valossa: en minäkään halua lapsestani toisten ihmisten kynnysmattoa. 

MUTTA älkää nyt missään nimessä menkö sanomaan sitä lapsille ääneen. Edes teini-ikäinen ei tajuaisi teidän tarkoittavan hyvää itsetuntoa - alakouluikäisestä tai viisivuotiaasta puhumattakaan. Käytännöntasolle taipuvaiset aivot yhdistävät kiltteyskieltonne sääntöihin. Älä tule hyvä tyttö, tarkoittaakin ettei lapsen tarvitse noudattaa sääntöjä tai ottaa ohjausta vastaan. Lakien ja yhteisten normien noudattaminen voidaan lienee lukea kiltteydeksi käytöstavoista puhumattakaan. Lapsi tarvitsee säännöt ja rajat, ei filosofista pohdintaa tulevaisuuden supernaisista ja -miehistä. Rajat tuovat lapselle turvallisuutta vaikka hän omasta mielestään olisi valmis päättämään kaikesta itse. Vielä varhaisessa aikuisuudessakin lapset tarvitsevat vanhempiensa henkistä tukea.    

Sen kummemmin toisinajattelijoita tuntematta mietin, onko taustalla kirjoittajan oma kokemus liiallisesta kiltteydestä. Onko omasta lapsuudesta ja nuoruudesta puuttunut huikaisevia kokemuksia ja villejä seikkailuja - niitä joista koulun kovanaamat ja äänekkäät muijat pääsivät osallisiksi. Mielikuva että tottelemattomilla, rempseillä ja rajuilla on ollut niin paljon jännittävämpää ja hienompaa: paljon kokemisenarvoisempaa. Kenenkään muun tuntemaa vähettelemättä, heittäisin ajatusleikkiin mukaan toisen näkökulman sen ei-niin-kiltin näkökulmasta. Joskus se tasaisen tappavan tylsä voi olla parempi vaihtoehto kuin kaikki, mitä sekoilujen/seikkailujen taakse kätkeytyy. Yllättävän moni rajuriekkuja toivoisi aikuisilta aitoa välittämistä ja rajoja. On täysin turhaa vetää yhtäläisyysmerkkejä uskalluksen ja hyvän itsetunnon välille. Pahojen tyttöjen tapauksessa jälkimmäinen on usein niin ohutta ettei sitä siirreltäisi reikäkauhalla.  

Lasten kasvattaminen on ihmiskunnan yksi vaativimmista tehtävistä. Suurin yhteinen huolenaihe ei enää liity hengissäpysymiseen, ravintoon ja lämpöön, vaan paljon abstraktimpiin asioihin. Miten kasvattaa lapsista iloisia, onnellisia, luovia, rikkaita ja rakkaita. Siinä sivussa tarjota mahdollisuus toteuttaa itseään taiteen, tieteen ja urheilun keinoin kuitenkaan painostamatta ja ohjailematta liikaa. Parhaimmillaan kasvatusnäkemykset vaihtuvat kausialen mukana ja trenditietoinen poimii mukaan jokaisesta ne helpot ja miellyttävät osiot sen suurempaa lähdekritiikkiä harrastamatta. Lähitulevaisuuden kasvatuksellinen kauhukuva: minulla-on-oikeus -ikäluokka saa lapsia, joiden ei tarvitse olla kilttejä. Vapiskaa vapaankasvatuksen halveksijat, sillä tuollaisessa yhdistelmässä riittää puitavaa kolmen ruokalajin illallispöytään iltapäiväteen sijaan.   

Someton viikko nro 1

Millaista elämä onkaan ollut ilman sosiaalista mediaa, kokonaisen viikon ajan? Hieman takkuista kyllä vaikken sitä itsestäni olisi uskonutkaan. On ollut yllättävän vaikeaa olla jakamatta oivalluksiaan tai hauskoja juttuja kavereille kuvien/ tekstien välityksellä. Kävimme kotimaisemissani Lapissa alkuviikosta. Sieltä olisi saanut niiiin ihania pakkasaurinkokuvia instassa ihasteltavaksi, mutta sen sijaan jouduin tyytymään järkkärin muistikorttiin. Jonnekin ne on saatava, joten lisäilen niitä sitten tänne blogiin. 

Minulla on tapana pöllyttää kotona käydessäni vanhoja laatikoita ja kaappeja. Fiilistelen menneitä ja heittelen selkeästi roskikseen kuuluvaa kamaa menemään. Vanhoissa kirjeissä joku ystäväni esiintyi lempinimellä Zenzi. Olisi ollut kätevää kysäistä naamakirjassa, kuka tunnistaa nimen omakseen tai kenen pin-koodi ja silmälasit väännettiin todelliselle solmulle erään juhannuksen humussa. Tyydyin siis ilakoimaan pienen piirin kanssa wasapissa.

Osa yrityksistä on mennyt mukaan maailmanmenoon, jossa ajantasaiset tiedot saa käsiinsä vain some-kanavista. Tarkempi tutustuminen kyseisiin paikkoihin tökkäsi tässä kohtaa tähän seikkaan. Sitä paitsi, jos on nähnyt vaivaa laittakseen pystyyn yrityksen nettisivut, eikö ajankohtaisia asioita voisi päivittää myös sinne. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa nettisivuilta ei ollut edes suoraa linkkiä naamakirjaan. Siellä vain todettiin, että tieto löytyy facebook-sivustolta - että näin meillä palvellaan asiakasta. 

Hemmetin instagram ilkkuu, että minulla on lukematta 12 uutta päivitystä. Jippii, joku kerta näppään itseni sinne aivan vahingossa. Naamakirjan kanssa kävi sellainen kämmi, että muistin kirjata itseni ulos mobiiliversiosta vasta 1. päivän iltapäivällä. Vannon etten lukenut siellä yhtään mitään muuta. Lukemisesta puheenollen: somessa seikkailu kuuluu olennaisena osana vapaa-ajanviettotapoihini. Viikon jälkeen tuntuu aivan höperöltä. Kuin ei enää tietäisi maailmanmenosta mitään ja kerta toisensa jälkeen sitä istuu koneelle todetakseen vain, että uutissivustot on luettu jo sille tasatunnille - huolestuttavaako? No todellakin! Onneksi minulla on vielä reilu 3 viikkoa aikaa keksiä muuta tekemistä suunnattomalle vapaa-ajan määrälle. Sekin ongelma tosin pienenee aivan itsestään päivittäisellä työpaikalle raahautumisella.

Tässä teille vielä mielenkohotukseksi kauniita talvikuvia Lapista. Auringon pienestä pilkahduksesta, joka hiljalleen taittaa kaamoksen kokonaan. 

Olipas hyvää ruokaa

Kävimme naisporukalla nauttimassa hyvästä ruuasta väliviikolla Oulussa. Paikaksi valikoitui Radisson Blu hotellin ravintola Sassi. Istuimme pidemmän kaavan mukaan ja juoruilimme. Tähän tarkoitukseen menukokonaisuus Oulu oli oikein hyvä. Se sisälsi koko aterian alkuruuasta makeaan jälkkäriin saakka. 

Alkuruuaksi menussa oli graavilohta, joka olisi saanut olla ehkä pikkuisen paremmin suolattua. Toisaalta suolan määrää on helppo lisätä itsekin pöydässä - pois sitä ei saa enää jälkikäteen edes huuhtelemalla. Salaattia oli juuri sopivasti ja kastike oli hyvin maustettua.

Pääruuaksi meille tarjoiltiin 100g naudan pihvi juureksilla, ranskalaisilla ja kastikkeella, jonka makua en valitettavasti muista enää jälkikäteen. Joka tapauksessa se oli oikein herkullista. Suuren suuri plussa kokille pihvin kypsyydestä. Kerrankin mediumin tilannut asiakas sai sen mitä pyysi, ei läpikypsää lihaa niin kuin valitettavan usein käy. Ranskalaiset olivat mukavan rapeita, mutta eivät sisältä ontoksi kärtsättyjä.

Tyrninen creme brulee kruunasi koko aterian vaikka mansikoiden tilalta olisi voinut joulukuussa käyttää jotain muuta marjaa tai hedelmää. Pohjalla ollut tyrni piristi perinteistä jälkiruokaa mukavasti. 

Illallinen Sassissa oli oikein hyvä ja positiivinen kokemus. Ruoka oli hyvää ja palvelu ensiluokkaista. Jälkiruuan kylkeen tilattu kahvi viipyi matkallaan hieman liian kauan, mutta pisteet tarjoilijalle, joka antoi kahvin talon piikkiin ja pahoitteli huonoa ajoitusta. Muutoinkin tarjoilijat esiintyivät kyllä edukseen. He olivat kohteliaita ja palveluhenkisiä. Pöytäämme tuotiin täytetty vesikannu useita kertoja pyytämättä ja palvelun päälle tarjoiltiin vielä ystävällinen hymy. Suosittelen, ehdottomasti!

Karamellipossu-salaatti

Ehdottomasti paras tapa hävitää loppu joulukinkku on tehdä siitä karamellipossua. Toki kyseisen herkun eteen kannattaa toisinaan nähdä niin paljon vaivaa, että paistaa lihan aivan varta vasten tätä tarkoitusta varten. Farangin Karamellipossuun löydät ohjeen TÄÄLTÄ. Mukaillen tein siitä jämäkinkulle sopivan version, joka herkullisuudessaan pärjään kyllä alkuperäiselle esittäjälle. Mukavan kevyt lisäke syntyy aasialaistyyppisestä salaatista. Riisin tai nuudelin voi korvata näin ollen terveellisemmällä vaihtoehdolla vaikkakin possu itsessään sisältää kyllä melkoisen määrän rasvaa, suolaa ja sokeri. 

reilu 1 kg kypsennettyä kinkkua
1l uppopaistoon soveltuvaa kasviöljyä

Kastike:
2,5 dl vettä
1 dl valkoviiniä
pieni pala inkivääriä karkeina paloina
2 valkosipulin kynttä puolitettuina
ripaus valkopippuria
1 dl soijakastiketta
0,5 dl ketjap manis-kastiketta
2 rkl osterikastiketta
2 tähtianista
ripaus kanelia tai kanelitanko

Laita kattila liedelle ja lisää sinne kaikki kastikeainekset. Kuumenna kiehuvaksi ja anna porista levyllä muutaman minuutin ajan. Nosta kattila sisältöineen sivuun odottamaan.

Leikkaa kinkku kuutioiksi. Haluamaasi kokoa mallaillessa muista, että palat kutistuvat friteerauksen yhteydessä. Kuumenna sitten 1 litra kasviöljyä noin 175 asteiseksi ja lisää reikäkauhallinen kinkkupaloja varovasti öljyn sekaan. Lihat saavat mukavasti väriä muutamassa minuutissa, mutta niitä kannattaa hieman hämmentää paistamisen aikana, jotta ne eivät tartu toisiinsa kiinni. Nosta kuutiot lopuksi talouspaperin päälle reikäkauhalla, jotta ylimääräinen rasva valuu niistä pois. Siirrä tarjoiluastiaan.

2 sipulia
1 valkosipulin kynnet
kasviöljyä
pieni ripaus sokeria

Viipaloi sipulin puolikkaiksi renkaiksi ja kuori valkosipulit. Kuumenna öljy pannussa ja lisää sipulit sekä valkosipulit paistumaan. Hetken kuulottamisen jälkeen ripottele pinnalle vähän sokeria ja sekoita. Paista kunnes sipulit ovat mielestäsi sopivan pehmeitä - makuasia mitä suurimmassa määrin. Ripottele valmiit sipulit possun päälle. 

Karamellikastike
200g palmusokeria
0,5 dl vettä
aiemmin keitetty kastike
1 punainen chili

Mittaa palmusokeri ja vesi kattilaan. Keitä seosta kunnes se kiehahtaa ja alkaa tuoksua paahtuneelta. Siivilöi aiemmin keitetty kastike ja lisää se karamelliseokseen ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Seosta saa keitellä nyt useamman hetken. Huomaat kyllä, kun se saostuu siirappimaiseksi. Neste vähenee kattilasta, kun sitä haihtuu kiehuttamisen yhteydessä. Kaada valmis karamellikastike possujen ja sipulien päälle. Kruunaa kokonaisuus pilkkomalla joukkoon chiliä - voimakkuus oman maun mukaan. 

Itämainen salaatti
Jäävuorisalaattia
Luumutomaatteja
Kurkkua
Herneitä
Pähkinöitä
Porkkanaa

Pilko salaattiainekset kulhoon ja asettele tarjolle. Lihaa ei kannata yhdistää salaattiin etukäteen, sillä voimakas karamellikastike on sen jälkeen ainoa, mitä annoksesta maistat. Tarjoillaan siis erikseen. 

Lupauksia - someton tammikuu

Vuosi vaihtui viime yönä - lopullisesti taakse jäi vuosi 2015. Uuden vuoden aikaan sitä herkistyy miettimään mennyttä vuotta ja tekee lupauksia seuraavalle. Omalta kohdaltani voisin väittää menneen pitäneen sisällään taistelua - taistelujen vuosi -15. Terävä kieli ja suunnaton tarmo aseinani marssin varhaiskasvatuksen heikennyksiä ja hallituksen pakkolakeja vastaan. Pienemmässä mittakaavassa yritin valistaa kanssamatkaajia päiväkotiarjen todellisesta tilasta ja väänsin laadun puolesta melkein päivittäin. Kuuluin ja tein itsestäni näkyvän monessakin paikassa. Suurta kuvaa katsoessa täytyy kuitenkin myöntää, että tappio kirvelee tilastomerkinnöissä vaikka pienet voitot olivat sitäkin suloisempia. Hallituksen ei tarvitse kuunnella kenttää eikä akateemisia asiantuntijalausuntoja, sillä raha ratkasee. Mitä valtionjohto edellä, sitä kuntapäättäjät perässä: lampaita kaikki, väittäisin. 

Kannattaako valita mielenrauha vai taistelu vaikka olisikin oikeassa. Vuoden kokemuksella valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon, sillä jatkuva vääntäminen ja oikeuksien perääminen on kamalan väsyttävää - suorastaan uuvuttavaa. Ei riitä, että tietää asiansa. Karu totuus on, että täytyy tuntea oikeita ihmisiä ja olla valmis kumartelemaan sinne ja tänne saadakseen oikeutusta. Perhe-elämään ja ihmissuhteisiin tällä kaikella on valtava vaikutus. Työpäivän aikana nautitun adrenaliiniähkyn jälkeen jäljelle jää vai armoton krapula. Lapsen äiti on vähän väsynyt ja mies ei uskalla kysyä vaimoltaan päivän kuulumisia. Sen padon nimittäin jos aukaisee, joutuu kuuntelemaan valitusta seuraavaan aamuun saakka. Lupaan siis pudottaa aseeni ja keskittyä enemmän olennaiseen eli työpaikan ulkopuolisiin kuvioihin. Mieltä rasittavasta työstä pääsee kyllä eroon, kun vaihtaa parempaan jahka sellaisen ensin löytää. Olkoon siis toinen lupaukseni pitää aistit auki tulevaa unelmauraa tähyten.

Tänään alkanut kolmas lupaukseni koskee somekäyttäytymistä tai oikeastaan sen puuttumista. Lupaan viettää sometonta tammikuuta, joka tarkoittaa pitäytymistä facebookin, instagramin ja pinterestin käyttämisestä. Muihin someihin en ole vielä ehtinyt edes sekaantua. Blogeja rajoitus ei koske, mutta pääasia on kuitenkin vähentää henkilökohtaista ruutuaikaa tai ainakin suunnata se järkeviin kohteisiin pelkän notkumisen sijaan. Jo ammoisina aikoina olen käyttänyt huomattavan osan vapaa-ajastani internetin ihmeellisessä maailmassa pyörimiseen. Kaikki alkoi teinivuosina erilaisista chat-huoneista ja jatkui älypää-tyyppisten pelien kautta irc-galleriaan. Facebookin myötä sosiaalinen media on kasvanut räjähdysmäisesti eikä minulla taida olla realistista käsitystä sen kaikista ulottuvuuksista. 

Sen kuitenkin tiedän, että somessa notkuminen on pois arkisesta läsnäolosta - siis siitä kaikkein tärkeimmästä. Naamakirjapäivityksiä lukemalla voi uskotella itselleen olevansa läheistensä elämässä enemmän mukana. Vuorovaikutus on vain tässä tapauksessa seitin ohutta ja yksipuolista. Tällä hetkellä some heittää melkoisen kasan kuraa ruudun tälle puolelle ihmisten aggressiivisten mielipiteiden muodossa. Voi siis olla puhdistavaa jättää lukeminen vähemmälle ja kokeminen enemmälle. Katsotaan kuinka emännän somettomuuden käy. Uskallatko sinä olla kuukauden ilman sosiaalisen median lukuisa kanavia - haaste on heitetty! 

Seesteistä ja ihanaa vuotta 2016 juuri sinulle!