Tango kahdelle auton ratissa

Suuren kaupungin kyljessä asuessaan sitä vieraantuu moninpaikoin syrjäseutujen ja maakuntien arjelle ominaisista asioita. Lapsuudenkotini korven keskellä oli kaikkea muuta kuin valaistujen väylien varrella. Vajaa 3 kilometriä tallusteltiin koulukuljetuksen ulottuville pilkkopimeässä marraskuusta maaliskuuhun - vaihtoehtoja ei ollut. Silti kammoan siellä pimeää nykyisin enkä mielelläni lähde iltalenkille edes otsalampun kanssa. 

Sen sijaan en koskaan ole oikein oppinut ymmärtämään hirmuvaroituksia huonosta ajokelistä kaupunkialueella. Tienpinnat ovat liukkaat ja lumi pöllyää matkaataittavien perässä. Näkyvyys ei ole ehkä kaikein parhaimmasta päästä ja autolla liikkuessa täytyy keskittyä täysin ajamiseen, ei näytöllä pyörivään koko perheen elokuvaan. Silti olosuhteet ovat melkoisen tavalliset ottaen huomioon vuodenajan. Motarilla pölisevä lumi jaksaisi järkyttää ehkä juhannuksena - tosin ei kyllä enää viime vuosien jälkeen -  ja tätäkin ongelmaa auttaisi paljon se, että kuljettajat pitäisivät toisiinsa edes jonkunlaista turvaväliä. Tuhannen tuiskussa ajellaan kahdeksaakymppiä niin lähekkäin ettei edes Kaleva mahtuisi väliin. Vasen kaista sen sijaan on aivan tyhjänä. Välit kiinni veljet, toteasi Hedbergin Sami. 

Ihan aikuisten oikeasti huonossa kelissä ajellaan keskustaajamien ja suurten kaupunkien ulkopuolella eli suurimmassa osassa Suomen maata. Harvemmin se saa kuitenkaan palstatilaa valtakunnallisissa verkkomedioissa. Oma vikansa kai kun muuttivat sinne muiden selän taakse. Tällainen realiteeteista hairahtunut yksilö sai kunnollisen muistutuksen tästä viikko ennen joulua matkatessaan Lappiin sukulaisia tervehtimään. Ajokelin piti olla erityisen huono Oulussa ja sen jälkeen matka taittuisi kuin itsestään. Todellisuudessa mitä kauemmas kaupungista päästiin, sitä enemmän lunta oli ajokaistoilla. Pudasjärvelle saakka matkan taittaminen oli jopa huvittavaa, sillä kaistojen väliin kertynyt puolen metrin lumipolanne piti huolen siitä ettei edes mersu- ja bemarikuskeilla ollut pakottavaa tarvetta ja kiirettä ohitella letkassa muita. Oikein leppoisasti ajelimme peräkanaa eikä kansainvälisiä käsimerkkejä tarvinnut vilautella normi perjantailiikenteen tapaan.

Matkan jatkuessa kohti susikairaa, lunta oli tiellä koko ajan enemmän. Vilkku vasempaan ja valtatieltä pienemmälle väylälle, jota onneksi oli ajanut joku muukin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Sen auton jäljet olivat nimittäin ainoa mikä erottui lumituiskun keskeltä. Tässä kohtaa ajaminen muuttui tanssiksi. Siinä kuuluisassa kahdeksankympin vauhdissa auto olisi karannut näpeistä, mutta kovin paljon sen hiljempaakaan ei voinut mäkisessä maastossa ajaa, jos halusi liikkua enää ylipäätään mihinkään. Seuraavat sata kilometriä veivasin rattia tahdissa puolelta toiselle ja annoin pari nuottia kaasua, kun auto meinasi alkaa viemään kuskia. Yritin hahmottaa missä olemme menossa ja painaa mieleeni lähimpien talojen sijaintia. Sellaisessa säässä ei nimittäin mielellään etsiskele lähintä traktoria kovin kaukaa neljävuotiaan kanssa kävellen. 

Ajaessa ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin tiehen ja auton liikkeeseen. Luojan kiitos tyttäreni nukkui takapenkillä. `Joko ollaan perillä´-tyyppiset utelut 5 minuutin välein olisivat luultavasti saaneet minut pillahtamaan itkuun. 6 tuntia myöhemmin saavutimme määränpään, jonka tavoittamiseen normaalissa ajokelissä mene maksimissaan 3 tuntia. Perille päästyämme uskalsin huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseäni olalle ensimmäisten ajovuosieni erilaisista talvisista ajokokeiluista. Silloin sitä tuli pölisteltyä vaikka minkälaisessa kelissä ja sellaisella tyylillä, jota ei uskalla aivan ääneen kehuskella. Ilman noita autonkäsittelykokeita olisin luultavasti ollut pulassa. Muutama kierros jäärata-ajoa vuoden parin välein tekisi hyvää jokaiselle ratin ja penkin väliin istuvalle.