Hyinen piparkakkulinna

Piparkakkutalon tai tässä tapauksessa linnan valmistuminen meni tänä vuonna todella viime tipalle. Itse linna oli kasassa jo joulukuun alussa, mutta syntymäpäiväjuhlieni valmistelu vei suurimman osan ajasta ja linna jäi nakuna pöydälle odottelemaan. Suurempi syy viivästykseen lienee kuitenkin totaalinen inspiraation puute. Sivulle suunniteltu vuorenrinne jäi ensimmäisissä erissä tekemättä eikä korvaavaa ideaa tullut koskaan mieleen. 4-vuotiasta ei myöskään sivuuteta koristelukarkeloissa samaan tapaan kuin nuorempana, joten yhteisen tekemisen ilo täytyi laittaa lopputuloksen edelle. Ehkä juuri siksi lopputulos on enemmänkin hurmaava kuin loistava - hyvässä mielessä.

Olin täysin unohtanut jokavuotisen piparkakkutalon leipomisen, mutta naamakirja ystävällisesti muistutteli, että viime vuoden marraskuussa linna on ollut jo kattoavaille -vaiheessa. Kysyin muksulta millaisen piparkakkutalon hän tänä vuonna haluaa. Vaatimattomasti Frozen-linna olisi toiveena. Jos ei kuulemma Elsan jääpalatsi onnistu niin sitten Arendelin linna. Tulevat aikataulut mielessä päätin mennä tällä kertaa aivan tunteella ja tehdä paljon teräväkärkisiä muotoja ja tärkeää oli taas saada suuret ikkunat, joista sisäänlaitettavat jouluvalot näkyisivät kauniisti. Jälkikäteen ajatellen tuota ikkunaa olisi voinut olla enemmänkin vaikka melkein koko seinän leveydeltä, mutta toisaalta käytin uusia karkkeja ikkunamateriaalina eikä niiden käyttäytymistä osannut etukäteen oikein ennustaa. 

Suosikki-ikkunamateriaalini ovat perinteisesti olleet Muumitikkarit, jotka paukutetaan lihanuijalla muruiksi ja asetellaan aukkoon ennen piparkakkujen paistamista. Kannattaa muuten jättää tikkari pakkausmuoviinsa ennen toimenpiteen aloittamista ja sotkun estämiseksi sen voi sujauttaa vielä pieneen uudelleensuljettavaan pussiin. Toinen hyvä vinkki on lisätä tikkarimurua lisää haluttuun kohtaan puolessa välissä paistamista. Näin ikkunasta saa tarpeeksi vahvan ja värikylläisen - ennen paistamista laitettu muru sulaa ohuen ohueksi kerrokseksi. Ihan hieno jauhe sulaa toki ikkunaksi vielä hetki uunista ottamisen jälkeenkin. 

Muumitikkareissa ei valitettavasti ole violetteja tai sinisiä värivalikoimaltaan, joten tällä kertaa piti keksiä jotain muuta. Monessa leivontaohjelmassa olen nähnyt käytettävän nallekarkkeja samaan tarkoitukseen, mutta nekään eivät vastaa väreiltään vaatimuksiin. Napsin siis irtokarkkihyllystä mukaani pienen lajitelman kaikkea sinistä ja violettia: viidakoneläinten siniset sarvikuonot ja ässä miksien violetit padat.  Kurkkupastillit eivät ehkä ole paras materiaali makunsa puolesta, mutta sinisyydessään ne olivat kyllä voittamattomia. Saksin irtokarkit sopivan kokoisiksi ja täytin välit kurkkupastillimurskalla. Yhdistelmästä syntynyt kuvio oli suorastaan hykerryttävän hyinen. Neitokainen paukkasi paikalle kaveriksi juuri sopivasti ja piti huolen, että linnaan tuli myös punaisia ja sinisiä ikkunoita. Valot linnaan saadaan tekemällä aukko pohjataikinaan ennen paistoa esimerkiksi juomalasilla. Suunnitelma kannattaa olla sen verran selvillä, että tietää mihin kohtaan ja minkäkokoisen reiän voi tehdä ilman, että se näkyy lopputuloksessa. Pieni valosarja pujotetaan reiästä sisään, kun talo/linna on kasattu mutta ennen koristelua. 

Linna on kasattu sulatetulla sokerilla. Ensimmäisinä vuosina olen tainnut kasata pienen talon pikeerillä, mutta sen kovettuminen kestää niin kauan etten jaksa pidellä palasia koko iltaa kasassa. Pieni palovammakipu ja nopeus ovat valttia tässä hommassa. Lopullinen koristelu tehtiin kahtena iltana: ensin linna ja sitten pihamaa. Nuori taiteilija oli oikein innoissaan ja inspiroituneena etenkin vaahtokarkkien käytöstä. Onneksi koristeita riitti tarpeeksi tuotokseen saakka, sillä hävikki oli katastrofaalinen. Mittakaavaan sopivia hahmoja ei tahtonut löytyä millään, joten niihin oli tyydyttävä mitkä vastaan käveli. Itsekritiikki vie omakehua sata nolla kun kyse on omista diy-projekteista. Se kuuluu kai koillismaalaiseen vaatimattomuuteen: eihän siitä nyt kovin kummonen tullu, tuommonen vaan. Ihan vilpittömästi täytyy kuitenkin olla tyytyväinen lopputulokseen - linnasta tuli hauska - se saa hyvälle tuulelle.

Minun joulumieleni

Joulu on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Kevyt mielikuva seesteisyydestä tuntuu kovin kaukaiselta markettien ja ostoskeskusten vellovassa ihmismassassa. Pitkän työpäivän ja syksyn väsyttämät aikuiset etsivät joulumieltä koriste- ja valohyllyjen välistä, lähempänä joulua leluvuorten, hajuvesien ja urheiluvälineiden keskeltä. Hamstraamisen kliimaksi koetaan aatonaattona automarkettien ruokaosastolla: kukkuraisia ostoskärryjä työntävien ihmisten silmien väliin uurtuneet ärsytysrypyt kielivät kiireestä, paineesta ja loppumattomista to do-listoista. Kyllä se jouluinen silmien säihke saadaan vielä aikaiseksi kunhan Maija tuo kotitekoiset laatikot, Paavo leipoo kaikille rieskat ja saaristolaisleivät ja meidän perhe valmistaa kaikki loput ruuat alusta asti itse. 

Viimeistään lokakuusta lähtien lasten auktoriteettinä aletaan käyttää Korvatunturilla asuvan punanutun kätyreitä, jotka näkevät ja kuulevat kaiken - siis ainakin jokaisen kiukuttelun ja tottelemattomuuden. Ne näkevät ja kuulevat ikkunattomiin saunoihin, kerrostalojen ylimpiin kerroksiin ja matkustavat auton ikkunoiden takana satasen tuntivauhdissa. Ne näkevät sotkuiset huoneet ja kuulevat pienetkin soraäänet: lasten aiheuttamat sellaiset. Lasten jännitys alkaa purkautua viimeistään ensimmäisen joulukalenteriluukun myötä levottomuutena ja ylienergisyytenä eikä tämä ole kaikkein parhain ainesosa yhdistettäväksi aikuisten sen hetkiseen mielenmaailmaan. Tontut eivät kirjaa ylös aikuisten kiukkua, hermoa ja stressiä, sillä ne joutuisivat jäämään jännetupin tulehduksen takia pitkälle sairaslomalle jo ennen itsenäisyyspäivää mikäli tekisivät niin.

Täydelliseen jouluun löytyy reseptejä jokaisen tiukan kurvin takaa. Televisio-ohjelmat, sisustuslehdet ja etenkin blogit henkivät kultaa, kimallusta ja tunnelmallista valoa. Kiirettä pitää, jotta pysyy viimeisien tuulien aallonharjalla, mutta paineita joulua kohtaan syntyy kyllä myös perinteitä vaalivien ihmisten kodeissa. Yhteinen ilon ja valon juhla kokoaa nimittäin saman pöydän ääreen sukulaisia ja perheenjäseniä, joilla jokaisella on omat henkilökohtaiset toiveensa ja käsityksensä täydellisestä joulusta. Jouluaattoaamuna tehtävien asioiden lista on vielä pitkä. Onhan tämä se päivä johon kulminoituu parin kuukauden ajatustyö ja juoksuaskeleet. Joulupuuro, -sauna, haudoilla käyminen, kirkko, joulupukki ja suuri illallinen - mikä missäkin järjestyksessä sitten suoritetaan - kuuluvat suurimmalla osalla aaton ohjelmaan. Vuosien kuluessa jokainen perhe on luonut omat perinteensä.

Allekirjoitaneelle kaikki edellä mainittu on hyvin tuttua. Siksi minun joulumieleni pääsee kunnolla valloilleen vasta joulun pyhinä. Joulupäivänä kaikki on tehty ja suoritettu, lahjat jaettu ja avattu. Joulupäivän aamuna muksu herättää perinteisesti isovanhemmat leikkihommiin ja me saamme nukkua pitkälle aamupäivään. Aamupuuron sijaan kasaamme kaapista brunssiin kaiken aatolta yli jääneen ja nautimme parhaista paloista. Mitään ei ole pakko tehdä. Katselemme sohvalla koko perheen elokuvia, luemme kirjoja ja nautimme toistemme seurasta ja lahjoista. Iltapäivällä on pakko tuulettaa korvien väliä omalla pihalla tai leikkipuistossa. Uuniruuan valmistuessa nautin lasin viiniä ja tuijottelen enkelikelloa. Illalla ihastelen kuusen loistoa ja katselemme kunnon hömppää. Tänä vuonna eetteriin pyörähti Peräkamarin pojat. Ihanaa ettei tarvitse suunnitella mitään päivää pidemmälle. Tällaisesta monen päivän laiskuudesta pitäisi nauttia joulun lisäksi muulloinkin.  

Piparit uudelle tasolle!

Monia asioita tykkään valmistaa alusta saakka itse. Piparkakkutaikina ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon tai sitten en ole vain kohdannut vielä sitä kaikkein parasta ohjetta, joka ohittaisi mukavuudenhaluni. Kaupan taikinoista saa mielestäni aivan kohtuullisia piparkakkuja ja niiden maku on lapsuudesta tuttu. Meidän äiti kun ei ole mikään leipuri ja mummit ovat suosineet enemmänkin vaaleita pipareita, joiden keskelle oli tehty marmeladisilmä. Omien joulukiireiden keskellä piparit valmistuvat kaikkein helpoiten kaupan valmiista taikinoista. Pienen lisäsäväyksen pipareihin saa leipomalla ne marenkihyrriksi.

Alkupeäinen ohje on poimittu vuosi sitten Maku-lehdestä. Pipareista tuli aivan yhtä makeita kuin muistinkin, mutta niiden ennätysnopea hyviäminen keksipurkista tuli kyllä taas yllätyksenä.  

Piparihyrrät marengilla:
 1kg kaupan valmista piparkakkutaikinaa
2 dl valkuaista
1 dl erikoishienoa sokeria

Kauli piparkakkutaikina suorakaiteen muotoiseksi levyksi. 500 gramman taikinasta tulee yksi levy. Valmista ranskalainen marenki eli vatkaa valkuainen ja sokeri vaahdoksi. Levitä se sitten piparilevyn päälle ja kääri levy varovasti rullalle kääretortun tapaan. Nosta rulla leikkuulaudan päällä jääkaappiin jähmettymään noin puoleksi tunniksi. Sain ohjeen marenkiannoksen riittämään kahteen piparirullaan eli 1kg taikinaan. 

Leikkaa rullasta reilun sentin paksuisia kiekkoja ja nosta ne leivinpaperin päälle pellille.Muista jättää reilusti leviämisvaraa! Tasoittele mahdolliset marenkihuiput etteivät ne pääse palamaan uunissa. Paista 175 asteessa noin 18 minuuttia. Anna piparihyrrien jäähtyä kunnolla ennen kuin siirrät niitä pelliltä. Makeutensa ansiosta nämä piparkakut ovat kyllä riittoisaa tarjottavaa kahvipöydässä ja maistuvat etenkin lapsivieraille.  

Ole meidän puolella tai olet meitä vastaan!

Yhteiskunnallisiin kannanottoihin on saatu väriä viimeisen puolen vuoden aikana oikein ämpärikaupalla. Turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa on niin lyhyt sytytyslanka etten ole uskaltanut mennä lähellekään aihetta täällä blogin puolella. Jokaisella keskustelijalla tuntuu olevan yksi ehdoton totuus, joka on yhtä muuttumaton kuin peruskallio. Rasistit ja suvakit paukuttavat mielipiteitään vastakkain. Kumpikaan ei anna piiruakaan periksi saati sitten, että oma mielipide voisi olla jotain ääripäiden väliltä. Ei voi ja sillä siisti! Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan, piste

Olen joskus historiankirjoja ja ulkomaan uutisia tutkaillessani ihmetellyt suureen ääneen, miten valtaapitävien uskomaton sontapropaganda voi mennä kansalle läpi sata nolla. Kauempaa tilannetta tutkaillessa pystyy näkemään aivan selvästi läpi uskomattomien selitysten ja oikeutusten - niiden joilla sorretaan toista mieltä olevia oman maan kansalaisia. Mitä suurempaa vääryyttä tehdään muille, sen isommiksi kannatuslukemat paisuvat ja kauemmas totuus kaikkoaa vastaanottajistaan. Viime aikoina olen päässyt oikein propagandan ytimeen, osalliseksi monenmoista informaatio- ja etenkin sometulvaa. Puolueettomuus ja järkevä oman mielipiteen muodostaminen tuntuvat painostavan suurelta urakalta, jonka alla tuntuu toisinaan helpommalta vain alkaa pelkäämään. 

Viranomaisten ja poliitikkojen tiedotuslinja jähmettyi pari kuukautta massamuuton alkamisen jälkeen. Juuri siinä kohtaa, kun itse olisi kaivannut avointa viestintää ja riskien pohdintaa. Juuri siinä kohtaa, kun vastaanottokeskukset ja hätämajoitusyksiköt tuotiin pieniin taajamiin ja lähiöihin ihmisten takapihoille - niin lähelle että se vaikutti ihmisten päivittäiseen elämään. Valitettavasti viranomaisten vaikeneminen juuri siinä kohtaa, loi räjähdysherkän tietojen tasaamistarpeen sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla. Kuviteltiin, että tiedottamattomuudella tilanne on helpompi hallita ylhäältä käsin. Toisin kuitenkin kävi, sillä ihmisten verkostoituminen ja internetin suoma nopea tiedonvälitys loivat sekä realiaikaista tietoa, että siihen sekoittuneita arvailuja ja kirjoittajan arvoja. Rivi kerrallaan pelko hiipi niidenkin ihmisten ruuduille, jotka eivät aiemmin olleet varmoja kannattaako pelätä vai ei. 

Mielipiteessään epävarmoihin on kaikkein helpoin vaikuttaa. Minä kuulun tähän ryhmään. En halua rajoittaa turhaa omaa elämääni ja kylvää epäluuloa ympäriinsä varsinkaan lapseeni. Sinisilmäiseksi ja hyväuskoiseksi leimaantuminen ei kuitenkaan ole sen parempi vaihtoehto. Mitä minä sanoin - on kuultu harmittavan usein viime aikoina. Ystävällisyys ja väärään suuntaan otolliset olosuhteet ovat pilanneet liian monen elämän pitkäksi aikaa - jopa lopullisesti. Mistä sitä oikein voi tietää, ketä uskaltaa katsoa silmiin. Mistä sitä tietää kannattaako riski ottaa. Olen tottunut tulkitsemaan keskisormen heiluttelun hyvin halveksivaksi eleeksi. Kuinka pian pystyisin omaksumaan täysin vastakkaisen tulkinnan siitä ystävällisyyden osoituksena. Varsinkin, kun sitä omaksuttavaa taitaa olla melkoisen suuri säkillinen riippuen siitä millaisista kulttuurillisista ja uskonnollisista lähtökohdista turvapaikanhakijat tulevat. Kuitenkaan ei saisi yleistää - meitä kristittyjä, ateisteja ja mihinkään uskomattomia on yhtä moneen junaan kuin turvapaikanhakija nippuun pinottuja. 

Vaikka kuinka kiertäisin kehää omien ajatusteni kanssa, on pakko myöntää pelkääväni. Kuinka nopealla aikataululla lintukodossa päästään suuren maailman meininkiin? Joka paikkaan kuljetaan autolla, koska ei uskalleta liikkua yksin jalkaisin. Puhumattakaan siitä, että lapset pyöräilisivät ja potkuttelisivat kouluun, harrastuksiin tai kavereille. Hengen ja terveyden vuoksi tarvitaan hovikuski joka tilanteeseen. Tämä pelko ei yksilöidy pelkästään turvapaikanhakijoihin, ulkomaalaisiin tai terroristeihin. Uhkakuva löytyy valitettavasti paljon lähempää oman yhteiskunnan sisältä. Kullan kiilto silmissä ja pelkkä markkinatalous kiikarissa hyvinvointi- ja peruspalvelut ajetaan alas. Jokainen huolehtikoon itsestään ja kiertäköön kaukaa kaikki ne, jotka eivät tilanteesta tai toisesta johtuen siihen pysty. Vaikka viimeinen vuosikymmen on jauhettu ennaltaehkäisevien palvelujen tärkeydestä ja edullisuudesta sekä 90-luvun laman virheistä, samaa kaavaa voidaan toki toteuttaa uudelleen. Sama kuvio kuin muinaisten hölmöläisten pimeyden uloskantamisessa. Joku kauempaa katsova puistelee huvittuneen järkyttyneenä päätään. Samaan aikaan ihmisten arvot ja asennoituminen toisaan kohtaan kovenee. Tulepa tänne niin näytän sinulle, että vain minä voin olla oikeassa. Vaihda kadunpuolta jos kohtaat toisen ihmisen ja muista aina pälyillä ympärillesi. Kun yhteiskunta ei kykene ottamaan johtajuutta, eri ihmisryhmittymät pyrkivät tekemään sen. Toivottavasti järjenvalo ehtii syttyä Arkadianmäellä ennen kuin tästä kuviosta tulee arkipäivää. Siihen saakka minä olen jääräpäisesti olematta mitään mieltä!

 

Juhlien teemana 1950-luku

Kolmekymppin kriisistä huolimatta sisäinen juhlasuunnittelija pakotti minut pistämään pirskeet pystyyn. Osallistuin viime vuonna 60-luvun teemajuhliin ja sinne vaatetusta miettiessäni huomasin haikailevani koko ajan 50-luvun perään. Kellohelmat, tyllialushameet ja rullakampaukset tuntuivat ihanan naisellisilta. Jotenkin mielikuvissani ajattelin löytäväni valmiita juhlia malliksi pilvin pimein. Bittiavaruudessa vierähti tovi jos toinenkin, kun yritin sovittaa teemaa mieltymysteni mukaiseksi. Onneksi kyseessä oli omat juhlat: mutkia sai oikoa rauhassa haluamallaan tavalla.

Google ja pinterest osoittivat taas voimansa, sillä ideoita pursuili loputtomiin. Lopulta päädyin ottamaan suunnaksi rapakon toisen puolen eli jenkki drive in-tyylin rockilla maustettuna. Ehkä joulutunnelmat vaikuttivat väritykseen sillä lopulta punainen, valkoinen ja kulta valikoituivat somisteiden väreiksi. Postin lakko sotki toki suunnitelmia sen verran, että suurin osa tuotteista täytyi hankkia perinteisistä kivijalkakaupoista. Ajattelin ensin sotkea Polkka dotia vähän joka paikkaan, mutta lopulta miksailin niiden kanssa myös raitoja ja tähtiä. Pallokuvio on ihanaa, mutta rajansa kaikella.

Vietin juhliani vanhalla kylätalolla, jossa tilaa erilaisille toiminnoille oli suorastaan ruhtinaallisesti. Pieni tyhjän keskilattian syndrooma vaivasi pirskeitä, mutta ainakin lapsivieraat osasivat ottaa siitä vauhdin merkeissä ilon irti. Olin suunnitellut raahaavani kylätalon biljardipöydän alas tuota avaruutta täyttämään, mutta pöydän kunto ja paino saivat toisiin aatoksiin. Pelaaminen onnistui hyvin tuolla salin näyttämölläkin. Allaolevassa kuvassa pieni aavistus salin yli ripustettavista valoista. Kaikessa tohinassa blogipainotteinen kuvaaminen jäi vähemmälle ja juhlakansa enemmälle.

Minulla oli aika tarkka visio tarjoilupöydän luo tulevista joulutähdistä. Niiden lisäksi tarkoitukseni oli askarrella vielä pienempiä paperisia tähtiä sommitelmaa täydentämään, mutta minunkaan aikani ei näemmä aivan kaikkeen riitä. Pistokeongelmasta johtuen tähtiä seinälle saatiin vain kolme. 

Kirppareilta löytyi parin euron kappalehintaan lp-levyjä. Niillä ja vanhoilla mainoksilla sai aikaan mukavasti menneen maailman tuntua. Jäätelökippoihin neilikoita pirtelötyyliin aseteltuna. Jokaisessa pöydässä oli mausteena ketsuppia ja sinappia ja teemaan sopivat pillitkin löysivät paikkansa niiden viereltä. 

Photo Boothia varten askartelin vaikka minkämoista tikkua ja härpäkettä. Aikaa siihen kului melko runsaasti, mutta diy-meiningillä sain niistä juuri sellaisia kuin halusin. Amatöörivalokuvaajan tunnistaa siitä, ettei kuvauspaikan valaistus ollut käynyt mielessäkään ennen juhlien käynnistymistä. Tämä siis oppina seuraavaa kertaa varten. 

Toin mukanani vanhoja lehtiä ja valokuviani vuosien varrelta. Juhlapaikalla oli teemaan sopivasti biljardipöytä sekä pöytäjalkapallopeli ja isäni lainasi karaokelaitteistoaan juhlakansan iloksi.

Tarjottavien keksiminen oli varmaan kaikkein vaikein homma. Jossain vaiheessa löysäsin aika paljonkin aikakaudesta ja tyydyin hamuamaan jenkkityylistä purtavaa. Olen mummiltani perinyt taipumuksen kasata ruokaa jos jonkinmoista sorttia eikä se missään nimessä saa loppua kesken. Juhlien jälkeisiä rääppiäisiä vietettiin vielä seuraava viikko, sillä vieraani eivät olleetkaan aivan niin kovia syömään kuin luulin.

Pop tartseja ostin Verkkokauppa.comista ja niitä varten piti raahata paikalle leivänpaahdin. Todellisuudessa nuo herkut saapuivat amerikkalaisten aamupalapöytään vasta 60-luvulla ja itselleni ne olivat täysin uusi tuttavuus. Lämmitettynä ihan kivan makuisia kekseiksi. 

Rocky Road amerikan malliin syntyi jo 1920-luvun lopussa. Tarjoilemissani herkuissa oli maitosuklaan, vaahtokarkkien ja pähkinöiden lisäksi myös ah niin ihanaa lakritsia. Kertakokeilun jälkeen huomasin niiden olevan liian tuhdin makuisia, joten lisäsin toiseen satsiin pari kourallista riisimuroja. Muutos parempaan oli huomattava.

Rice Krispie treats tehdään simppelisti riisimuroista, sulatetuista vaahtokarkeista ja voista. Mukaan voi laittaa myös vaikka pähkinöitä ja päälle suklaata. En halunnut kuitenkaan tällä kertaa sotkea suklaata aivan joka paikkaan. Vaaleanpunaiset vaahtokarkit tekivät herkuista hauskan näköisiä ja maistuivathan ne mukavan tahmaisilta. 

Kakkupuolella koristeluinspiraatio ei yltänyt tällä kertaa kovin taiteelliselle tasolle, joten mansikkakakun päällä komeili suuri marenki, jonka tarkoitus oli saada kokonaisuus näyttämään suurelta kuppikakulta. Amerikkailaista juustokakkua kokeilin aivan tätä tarkoitusta varten ja donitsien tekeminen oli jo oma lukunsa - painokelvoton sellainen...

Karkki- ja popparibuffetti
Kokonaisuus ei aivan pääse oikeuksiinsa tässä kuvassa, mutta oli hauska huomata kuinka laaja popcorn-valikoima aivan peruskaupoistakin jo löytyy. Tavallisten ja voilla maustettujen lisäksi oli myös chilisiä ja makeita. Popparikärryjä olisi saanut vuokrata useammastakin paikasta Oulun seudulla, mutta mielestäni ne ovat kohtuuttoma hintavia siihen nähden kuinka edullista ja riittoisaa tarjottavaa mikroversiot ovat. Juhlavuutta voi lisätä vaikka hankkimalla hauskoja rasioita niitä varten. Tuo karkkiautomaatti oli siitä hauska vehje, että se vaati ihan oikeasti rahaa toimiakseen. Rahan koolla ja arvolla ei sen sijaan tuntunut olevan kovinkaan suurta merkitystä. Hyvä tapa tienata juhlarahoja takaisin ;)

Ajatus hodaribuffetista syntyi hodarikärryjen innoittamana. Täällä Oulun korkeuksilla sellaista ei kuitenkaan ollut vuokrattavissa, joten jouduin tyytymään halppiskeittimeen, joka kaiken lisäksi oli aavistuksen rivo. Tavallisten nakkien lisäksi tarjolla oli pulled porkia ja kauppojen höttösämpylöiden sijaan itse tehtyjä. Näissä on hieman sitä kaipaamaani sitkoa, joka eineksistä puuttuu ja ihanaa pientä makeutta. Tällaiset sämpylät saavat jopa minut muuttamaan mieleni hodareista. Ennen olen pitänyt niitä enemmänkin lasten mikroruokana. Pöytään vielä tuoreita kasviksia, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja tietenkin sipulirouhetta. On tuonne buffaan näköjään eksynyt yksi lihaisa voileipäkakkukin. Noita aitoja red cupseja eli punaisia mukeja löytyi muuten verkkokauppa.comista, joka muutenkin oli näiden juhlien yllättävä hankintapaikka. Tällaisessa muodossa tarjottavan lämpimän ruuan ehdoton hyvä puoli oli siinä, että annokset oli helppo lämmittää ruokailijoiden mukaan. Ei siis tarvinnut olla kauhan varressa koko iltaa ja kaikki saivat tuoretta ja lämmintä syötävää. 

Teemajuhlien järjestäminen vei pirskeet uudelle hauskemmalle tasolle. Oli mukava huomata, että kaikki vieraatkin olivat uskaltautuneet fiftarihenkisiin kuteisiin ja juhlakokonaisuutta oli suorastaan hykerryttävää järjestää. Työ haittasi harrastustoimintaa tässäkin kohtaa, sillä järjestelyaika loppui armottomasti kesken. Pari vapaapäivää alle niin täydellisyys olisi ollut taattua. Toisaalta juhlien tunnelma vei kyllä voiton pienistä koristelupuutteista. Kyllä hyvät ystävät ja rento meininki ovat juhlien pääasia.

Joka jouluinen projekti - piparkakkutalo

Piparkakkutalojen rakentaminen on alkanut meidän taloudessa joskus viime vuosikymmenen puolella. Miekkosen kanssa väännettiin kaksin muumitalo - piparkakkutalo joka ei todellakaan ole helpoimmasta päästä. Vaikka talosta tuli kerrassaan kamala, olen melkein joka vuosi väsännyt jotain vastaavaa. Vuosi vuodelta hulluus vaan lisääntyy, sillä valmiita muotteja meillä ei ole käytetty enää moniin jouluihin. Talot ovat todellakin kotikutoisen näköisiä, mutta niin on tarkoituskin. Verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu, ehkä juuri siksi niihin onkin niin tyytyväinen.

Tämän vuotisen tekeleen valmistumista odotellessa ajattelin heittäytyä muistojen vietäväksi ja kaivaa arkistojen kätköistä vanhat aarteet. 

Ihka ensimmäinen piparkakkutalo, jonka kanssa hanskat meinasi lentää tiskiin aivan totaalisesti. Kuumaa sokeria saatiin valutettua joka paikkaan muualle kuin itse taloon eikä koristeiden kanssa juurikaan revitelty. Vuoden 2008 tuotoksia, luulisin.

Seuraavana vuonna palasin niin sanotusti perusteisiin ja opettelin koko homman uudelleen netin ohjeiden kautta. Harmi kun en parempaa kuvaa löytänyt koneen kätköistä. Olikohan ohje muuten peräti Kinuskikissan joku joulukalenterijuttu silloin tai edellisenä vuonna. Tykkään mantelilastu -"pärekatosta" ulkonäöllisesti, mutta se teettää melkoisen määrän työtä. Pussi kaupalla saa perata lastuja, jotta löytää tarpeeksi monta ehjää.

Vuosi 2010 näyttää jääneen väliin, sillä en nyt ainakaan löydä taloa siltä vuodelta. Jos oikein kovasti muistelen niin voi olla, että sinä jouluna en laittanut kotiin oikein mitään muutakaan. Alkuraskaus oli sen verran väsyttävää aikaa, että järjestelyt jäivät silloin kyllä puhtaasti muille muun muassa joulukammoiselle puolisolle, joka vuosien virratessa näyttää päässeen inhotuksestaan melko hyvin yli.  

2011 jouluna muumitalo on näemmä saanut uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa kokonaisuus on jo onnistuneempi. Pikkumökin sisällä oli muuten pieni ledituikku, jonka sai päälle mökkiä nostamalla. Tässä muumitalossa on ollut ensimmäistä kertaa valosarja sisälle piilotettuna. Ikkunat on tehty tikkarimuruista sulattamalla. Ti ti-nalle oli meillä mitä suurimmassa huudossa jouluna 2013, kun neiti oli parin vuoden ikäinen. Jostain iski se hulluus, että äidin täytyy nyt vääntää nalletalo piparkakusta jouluksi. Piirtelin omin pienin kätösin kaavat ja muokkailin ne oikean kokoisiksi. Työtunteja ja vaivaa se söi, mutta tähän taloon olen ollut jälkikäteen kaikkein tyytyväisin. Koko takaseinä on täynnä ikkunoita - valo tuli niistä läpi kauniisti.

Viime jouluna hulluus saavutti huippunsa, jonka jälkeen se on onneksi jo vähän hiipumaan päin. Sain nimittäin päähäni, että minun täytyy tehdä piparkakkulinna. Sellainen jossa on oikeat pyöreät tornit - ei missään nimessä kantikkaat vaan täysin pyöreäseinäiset. Mies ja lapsi pakenivat ulkoilemaan melko moneksi illaksi, kun tämä mamma huusi ja raivosi keittiössä. Mikään, ei niin mikään tuntunut onnistuvan ja pakkomielle on pakkomielle. Lopulta sain paistettua oikeat tornit kietomalla ikean suuren lasipurkin ympärille leivinpaperia, sen päälle taikinan, sitten taas paperin ja lopuksi sitomalla paketin löyhästi kiinni parista kohtaa. Aika monta kiloa taikinaa tuli heiteltyä roskiin, mutta sinni ei onneksi antanut periksi. Tornien jälkeen taistelin niiden kattojen kanssa. Tässä kohtaa löysin apuun riisimuro-vaahtokarkkimassan, joka oli kuin pelastus hankalassa projektissa. 

Tänä vuonna olin jo vähän hankalan edessä: lapsi on oppinut vaatimaan. Vienona toiveena oli Frozen-linna. Syntymäpäiväjuhlavalmistelut ovat seisottaneet tätä hommaa jo muutaman viikon ajan. Tai ehkä se johtuu siitä ettei toteutus aivan vastaa mielikuvaa. Lähiaikoina päästään ehkä koristelussakin jo valmiiksi. Neitokaisella on nimittäin toinenkin vaatimus tänä vuonna: hän haluaa olla mukana hommassa vaikkei se aina olisikaan lapsille sopivaa kuultavaa!

Prahan muisteloita - hyvät kengät matkatavara nro 1

Prahan keskustan karttaa tutkaillessa oli vaikea hahmottaa kuinka kaukana nähtävyydet tulisivat olemaan toisistaan. Matkat kilometreinä tai kävelyaikoina eivät riittäneet selventämään allekirjoittaneelle todellisia välimatkoja. Vaikka julkista liikennettä kehuttiin joka matkaoppaassa, toimisiko se kuitenkaan niin hyvin meidän majapaikastamme käsin. Taksikuskeja kohtaan ennakkoluulot olivat taattuja em. lähteistä käsin, sillä joka paikassa varoitettiin heidän huijaavaan turisteilta rahat pois. Hyvien matalapohjaisten kenkien mukaan pakkaaminen oli melkoisen tärkeää. 

Saavuimme Residence Vocelovaan torstaina illalla. Tietojen tasaamisen, lähikauppareissun ja huonekalujen siirtelyn jälkeen jokainen alkoi olla valmista kauraa sängyn pohjalle. Todellinen kosketus tuohon kauniiseen kaupunkiin otettiin siis vasta seuraavana päivänä. Tyylikkäästi kartta/opaskirja auki leväytettynä talsimme pitkin Nove meston  eli uuden kaupungin katuja Vltava-jokea etsien. Jokirannassa ihailimme maisemia ja muun muassa Tanssivaa taloa. Rantaa pitkin käppäilimme Kaarlensillalle saakka ja lopulta sitä pitkin Mala Stranaan ennen kuin tajusimme hankkia matkakortit paikallisliikenteeseen. 

Valitettavasti joka koju myi eioota 3 päivän lippujen suhteen tuolla suunnalla, joten hankimme aluksi 1 vrk:n lipun. Se maksoi muistaakseni 150 tsekin korunaa. Ratikka nro 22 taisi olla lempparireittimme, sillä se vei suoraa majapaikalle saakka. Raitiovaunumatkustaminen oli suhteellisen nopeaa, mutta siinä ei päässyt ihailemaan juurikaan maisemia. Vaikkei ollut mikään matkailun sesonkiaika, ratikat olivat ääriään myöten täynnä myöhäistä iltaa lukuunottamatta. Toisaalta kun reitin oli kerran kävellyt ja kuvannut, pystyi huoletta hyppämään rattaille tai raiteille. 

Raitiovaunuakin mukavampaa oli metrolla matkustaminen. I.P.Pavlovan aseman kautta pääsi Prahan keskustan alueella vaivattomasti minne vain. Kaupungin alla kulkee kolme erillistä metrolinjaa, jotka on merkitty värein: punainen, keltainen ja vihreä. Jokaisella linjalla on kaksi pysäkkiä, jossa linjat kohtaavat toisensa - pääset vaikkapa Museumilla punaiselta vihreälle linjalle. Tunneliin laskeutuessa tarvitsee vain tietää kumpaan suuntaan on menossa ja millä pysäkillä aikoo jäädä pois. Pysäkit on merkitty metroissa kartalle ja ne kuulutetaan ennen kuin metro saapuu asemalle. Kaikenkaikkiaan melkoisen samanlainen systeemi kuin Helsingissäkin. Metrotunnelit yllättivät totaalisesti siisteydellään ja niiden ulkoasu oli moninpaikoin jopa kaunis. Lieveilmiöitä ei näkynyt juurikaan edes ilta-aikaan. Ihmiset siirtyivät sujuvasti paikasta toiseen. Voin suositella ehdottomasti!

Metrotunneleita ei ole merkitty aivan yhtä räikeästi kuin kotimaamme pääkaupungissa, joten kaiken katselun ohessa myös niitä täytyi vähän bongailla. Prahan metropysäkkien merkki on tällainen: 
Matka lentoasemalle kannattaa tehdä myös julkisilla, sillä taksimatkasta joutuu maksamaan turhaa ylihintaa. 3 päivän matkakorttiin kuuluu oikeus kuljettaa matkalaukkua mukanaan ilman lisämaksua. Muutoin laukuille täytyy ostaa halvin kertalippu/lasten lippu. Matka lentoasemalle taittui vihreän linjan metroasema Nádrazi Veleslavinin kautta. Sen ulkopuolelta lähti bussikuljetus lentoaseman terminaaleille eli sillä pääsi niin sanotusti oven eteen saakka. Tuosta matkalaukun omasta lipusta kannattaa huolehtia, sillä tarkastajat kyttäävät kuulemma juuri pahaa aavistamattomia turisteja eikä tietämättömyys suinkaan suojaa tässä tapauksessa.  

Prahan muisteloita - majoitus

Praha oli todellakin kaikkea sitä, mitä matkaoppaat ja sivustot lupasivat - kompakti paketti lukuisilla nähtävyyksillä. Viiden päivän minilomalla kulutimme tennarien pohjia oikein urakalla kaikkea ympärillämme ihmetellen. Voin allekirjoittaa aivan täysin lausahduksen: Prahaan on pakko päästä uudelleen. Tässäpä ensimmäisenä palana tarinaa majapaikastamme!

Loman suunnittelu on työlästä: hyvällä tavalla. Kaikkein kriittisimmältä tuntui valita majoitus oikeasta paikasta. Miten olla tarpeeksi lähellä nähtävyyksiä, mutta kaukana turistialueiden kiskurihinnoista? Entä jos sattuukin valitsemaan majapaikan, jonka nurkilla ei pimeän tullen uskalla enää liikkua? Kaikkein turvallisinta olisi kai maksaa itsensä kipeäksi ytimen keskitasoisista hotelleista. Me pelasimme pikkuisen riskillä emmekä harkinneet hotellia varteenotettavaksi vaihtoehdoksi kovinkaan pitkään. Kaveriporukalla huoneisto kuulosti kokeilemisen arvoiselta ja sen paras puoli olikin mahdollisuus yhteisen ajan viettämiseen koko seurueen kesken. Kaikilla oli kuitenkin omaa rauhaa, sillä pariskunnat nukkuivat eri huoneissa. 

Kaupunkia tuntemattoman täytyy antaa hieman myöten kontrollin halustaan vaikka onkin vaikea kuvitella paikkaa, joka on vain teiden nimiä kartassa. Hostellit olivat kohdaltamme nou nou -osiossa, sillä minkäänlaista ötökkäriskiä emme voineet ottaa. Neitokainen matkaseurueessamme uhkasi lopettaa ulkomaanmatkailun kokonaan, jos törmää yhteenkään hiirtä pienempään loman aikana.Booking.com ja air bnb tuli selattua melkoisen monta kertaa läpi ennen kuin uskallettiin tehdä varaus. Residence Vocelova vaikutti oikein siistiltä ja modernilta majapaikalta yleiseen tasoon nähden. Paikan omien nettisivujen kautta varaamalla majoituksen sai edullisempaan hintaan ja meidän majoitusvuorokausilla lentokenttäkuljetuksen sai samalla rahalla. Yöpyminen torstaista maanantaihin maksoi loka-marraskuun vaihteessa noin 85e/naama. Tässä vielä linkki nettisivuille.

Jännitystä elämään saatiin heti lentokentällä, kun yhden suuren auton sijaan meitä tultiin hakemaan kahdella henkilöautolla, joista toinen oli ajaa ylitsemme suojatiellä. Paikallinen liikennekulttuuri tuli myös selväksi ensimmäisen vartin aikana, sillä nopeusrajoitukset tuntuivat olevan aivan yhtä ohjeellisia kuin eu:n tupakkalain noudattaminen. Kiitäessämme lähiöiden läpi, en voinut olla panematta merkille eri aluiden eroja: tiukasti aidattuja luksuskivitaloja vs. neuvostoaikaisia betonipunkkereita. Prahan ydinkaupungin valot tuntuivat yllättävän lämpiviltä ja kutsuvilta pimeän illan keskellä. Kuski ei puhunut matkan aikana sanaakaan, mutta se voi toki johtua siitäkin ettei hän saanut suunvuoroa.

Majapaikka osoittautui kerrostaloksi, jonka katutasossa oli paikan toimisto. Ulko-ovi toimi kulkulätkällä ja aula oli sisustettu todella silmää miellyttävästi. Pyhäinpäivän kunniaksi kurpitsat tervehtivät meitä. Huoneistoa varatessa majapaikkaan annettiin luottokortin tiedot, mutta valitsimme pari kymppiä kalliimman vaihtoehdon, jossa maksun sai suorittaa vasta paikan päällä. Valuutaksi kelpasi melkein mikä vain tai kortilla maksaminen. Oli mukavaa ettei yhden tarvinnut kantaa vastuuta koko porukan rahoista vaan jokainen maksoi omasta puolestaan. 

Talossa oli hissi, mutta se vei aina puoleen kerrokseen eli tavaroita joutui kantamaan yhden porraspätkän verran ylös tai alas. Avaimia saimme kaksi ja se olikin aivan toimiva ratkaisu tällä porukalla, sillä tarkoitus olikin liikkua pääasiassa porukalla. Kovin paljon julkaisukelpoisia kuvia emme huoneistosta ottaneet, koska se oli aivan puljun nettisivujen mukainen: siisti ja viihtyisä. Ainoa iso miinus oli ettei cleaning lady ollut sijannut olohuoneeseen parivuodetta sohvasta niin kuin olimme etukäteen sopineet. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä ahdinko keinot keksii. Makuuhuoneissa oli parisänkyjen lisäksi yksittäiset 80cm-leveät sängyt, jotka mööbleerasimme olohuoneeseen sohvan viereen. Sängyt olivat takuulla sohvaa mukavammat ja näin oleskelutilaan jäi istumatilaa yhteiselle hengailulle. Kiitoksia vain älykkäästä oivalluksesta A!

Huoneiston varustelut on parhaiten luettavissa paikan nettisivuilta, mutta pikaisesti koottuna voisin sanoa, että varustetaso oli varmasti parempi kuin monissa keskihintaisissa hotelleissa vaikka aamiainen ei kuulunutkaan hintaan. Keittiön ainoa miinus oli kahvinkeittimen puuttuminen, mutta muutoin siellä oli hyvin astioita kuudelle, mikro, pieni jääkaappi ja vedenkeitin. Kylppärissä oli tarjolla shampoota ja saippuaa matkakokoisissa purkeissa ja myös hiustenkuivain kuului varusteisiin pyyhkeitä ja liinavaatteita unohtamatta. Aamupalan puuttuminenkin oli helppo korjata asioimalla läheisessä kaupassa. Jokainen sai syödä juuri sitä mikä aamuisin maistui. Cleaning lady kävi tarvittaessa vaikka päivittäin vaihtamassa pyyhkeet ja sijaamassa sängyt. Kierrätys oli näennäisesti otettu huomioon, sillä huoneistossa oli lajitteluroskis paperille, muoville ja muulle jätteelle. Siivooja näytti kuitenkin tyhjentävän kaikki samaan säkkiin.

Vocelova sijaitsee samannimisellä kadulla Vinohradyn ja Nove meston yhtymäkohdassa. Lähin kauppa on oikein edullinen Tesco viereisessä kadunkulmassa. Suurena plussana voidaan pitää myös seuraavasta kadunvarresta löytyvää Starbucksia. Caramel macchiaton voimin aamu alkoi oikein mukavasti. Jos maitokahvi kelpaa, sitä oli saatavilla ilmaiseksi joka aamu Residencen aulasta. Kansallismuseolle ja Vaclavske namestin ostoskadulle pääsi kävelemällä muutaman satametriä tai huristelemalla metrolla yhden pysäkinvälin. I.P.Pavlovan metroasema ja lähin ratikkapysäkki sijaitsivat aivan starbucksin vieressä eli koko Prahan keskusta oli aivan kivenheiton päässä..