Hyvästi nuoruus, tervetuloa vanhuus

Kolmenkympin kriisi - paha sellainen - on vaivannut minua kuluneen vuoden aikana. Jarrupolkimen murjomisesta huolimatta tämä päivä koitti ja kakkonen muuttui kolmoseksi ikävuosia laskettaessa. Vesi virtaa ja aikaa kuluu, mikä siitä tekee tänä vuonna ahdistavampaa kuin muina syntymäpäivinä? 

Ohi ajanut nuoruus. Sen peräänkö nyt sitten huudetaan? Pieni vilkaisu valokuvakansioihin ja muistin syövereihin kertoo ettei allekirjoittanut ainakaan ole heittänyt sitä elämänvaihetta hukkaan. Monessa liemessä keitettynä jokapaikan höylänä ehtii kokea kaikenlaista niin ihmissuhde kuin elämysrintamallakin. Vaikka kaikki tarinat eivät kestä päivänvaloa tai ainakaan jälkipolvien korvia, täytyy sanoa että hyvät ystävät ovat aina pitäneet toisistaan huolta eikä laittomuuksiin asti ole tarvinnut mennä jännitystä saadakseen. Ihanaa jäätelöä Italiassa, nilkan murtaminen Venäjällä, keskiyö Köpiksen rautatieasemalla, musiikkia muissa Pohjoismaissa - otteita muistojen matkapäiväkirjoista. 

Sweet sixteen sitä vakaasti uskoi, että haaveilun ja unelmoinnin voi lopettaa viimeistään tällä pysäkillä. Viimeistään kolmekymppisenä täytyy olla rikas, rakas ja onnellinen. Sen jälkeen edessä on pelkkää harmaata arkea ja kohtalo siinä samassa sinetöitynä. Johtuuko kriisi siitä, että tässä kohtaa joutuu katsomaan taaksepäin ja arvioimaan onnistumistaan elämässä. Sainko kaiken sen, mitä tuolloin halusin ja onko kaikki toivo todella menetetty jos niin ei ole? Minusta ei tullut maailmankuulua levylaulajaa enkä asu Kalifornian auringon alla kartanossa kera uima-altaan ja avoauton. En ole suurperheellinen enkä saa kaikkea mitä haluan. Ei hyvältä näytä tämä jaksoarviointi. 

Sen sijaan minulla on elämässäni paljon asioita, joita en tajunnut olla vailla rippikouluikäisenä. Olen rakas ja tärkeä monelle ihmiselle - kaikkein ihaninta on että he myös kertovat sen minulle. Ystäväpiiri on pienentynyt ja muuttunut vuosien saatossa, kun elämä on kuljettanut meitä eri suuntiin. Laatu korvaa määrän niin sosiaalisen piirin suuruudessa kuin yhdessä jaetuissa hetkissäkin. Nämä ihmiset ovat tuoneet minussa esiin muumimammamaiset piirteet: huoltamisen ja huolehtimisen. Kaikkein vähiten tästä tuskin voi syyttää omaa ihanaa lasta, jonka helliminen ja kasvattaminen ovat tällä hetkellä elämän kärkipäässä. Onnellisuuden pääraaka-aine ei enää olekaan minä vaan me.

Henkilökohtaisen kipuilun kärkipäässä komeilee ammatti-identiteetti, jonka suuntaa on ollut viime aikoina hankala päättää. Työ lastentarhanopettajana tarjoaa haasteita ja nopeasti kuluvia työpäiviä. Työkaverit ja lapset ovat ihania, mutta kiire ja ylimitoitetut odotukset kaatavat alleen eikä lopputulos yllä maaliin saakka. Kuka näitä odotuksia lataa - varmaankin minä itse. Työstä on hankala saada tarvittavaa tyydytystä jos päivät menevät tulipaloja sammutellessa. Voin muuttaa omaa asennoitumistani eli hyväksyä käytettävissä olevat resurssit tai vaihtaa alaa. Aika näyttää viekö kipu muutokseen vai onko halu ammatin vaihtamiseen vain osa kolmenkympin kriisiä. 

Bileilloille ja vapaalle liikkuvuudelle olen heittänyt hyvästit jo täyttäessäni sen kuuluisat 25-vuotta. Pikkutopit ja korkkarit on vaihdettu esiliinaan ja villasukkiin. Jännittävää että tarkemmin ajateltuna "vanhuus" tekeekin tässä hetkessä onnelliseksi. Minusta on ihanaa häärätä oman (pankin) talon keittiössä ja kokeilla leipomisen ja kokkailun saloja, kutoa mattoja sekä haaveilla kasvimaasta. Elämän eri suuntia tutkaillessa ainakin aviomiehen valinta on osunut kohdilleen. Arjen välittämisestä kertoo vaikkapa viime maanantai, kun miekkonen kävi aamuyöllä töihin lähtiessään kuiskaamassa: "minä voin mennä tuolla Jetalla töihin vaikka se ei kunnolla toimikkaan". Kuinka ihanaa olikaan mennä töihin ja hoitoon autolla, kun oli illalla tehnyt sotasuunnitelman matkarattaiden varalle. 

Loppujen lopuksi tärkeintä ei taidakaan olla se, mitä kaikkea voi vielä tässä elämässä tehdä,
vaan se keiden kanssa ne voi jakaa.