Ei enää yhtään uutista, kiitos!

On kamalan rankkaa olla koko ajan raivona, peloissaan ja epäuskoisen pökertyneenä. Viime aikojen uutistarjonnassa ei nimittäin ole ollut mitään hyvää. Kaikkein pahinta on pelkojen epämääräisyys. Niistä ei saa kunnolla kiinni, kun niiden kaikkia ulottuvuuksia ei hahmota. Näin ne paisuvat tarpeettoman suuriksi - vaiko sittenkin vain oikeaan kokoonsa? Maan rajojen ulkopuoliset uhat valuvat omaan olohuoneeseen puhumattakaan siitä mitä maan sisällä puuhataan. Miksei missään voi olla enää mitään järkeä!

Kaikkein eniten vihaan politiikkaa. Eikä valitettavasti tarvitse olla kansanedustaja osatakseen puhua sitä. Kun ei uskalleta puhua suoraa, annetaan ympäripyöreä vastaus joka ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään - ei puolesta eikä vastaan - mutta kuitenkin jättää puhujalle mahdollisuuden muuttaa mieltään haluamallaan tavalla. Tämä ällöttävä puhetapa on pesiytynyt valitettavan tiukkaan ja saa minut halkomaan hiuksiani. Tavallinen kansalainen tarvitsee lakimiehen tulkikseen, jottei tule viilatuksi linssiin. Ei riitä, että ymmärtää kuulemansa. Pitäisi tietää myös se, mitä ei ääneen kerrota. Suulliset sopimukset taitavat tässä maailmassa olla yhtä luotettavia kuin veteen piirretty viiva.

Kansa on valinnut eduskuntavaaleissa edustajansa hallitukseen äänestämällä. Ei sitten kannata itkeä päätöksiä jos ei edes vaivaudu äänestämään. Mutta mitä väliä äänestämisellä on, jos vaalikampanjassa voi luvata kuun taivaalta ja hallitukseen pääsemisen jälkeen kippaakin lavallisen lantaa niskaan. Taas jälleen kerran kuunnellaan sitä samaa laulua, jossa oppositio heiluttaa toruvasti sormea hallituspuolueille ja keräilee kaikki liikenevät pisteet itselleen. Samalla tavalla kuin tämän vaalikauden hallituspuolueet itse oppositiossa ollessaan tekivät. Piiri pieni pyörii ja seuraavalla vaalikaudella osat vaihtuvat. Sama pastilli eri paperissa - kauniisti ilmaistuna. 

On ollut jännittävää seurata sosiaalisessa mediassa puheenvuoroja hallituksen toiminnan puolesta ja vastaan. Kirjoittajan puoluetaustan tietäminen selittää moniakin heiteltyjä näkökulmia. On nimittäin maailman vanhin totuus, että oma suu on kaikkein lähimpänä. Mielenkiintoista olisikin nähdä missä suhteessa ihmiset antaisivat omastaan jos sen saisi tehdä omantunnon mukaan. Talkoisiin täytyisi siis osallistua omalla, ei kenenkään muun lompakolla. Osa kansasta on sitä mieltä, etteivät leikkaukset tunnu missään. Valitettavasti melko moni taas on jo siinä tilanteessa ettei mihinkään ylimääräiseen ole rahaa. Matalapalkka-aloilla pitäisi kai jättää joku päivä lapset ruokkimatta, että voisi olla mukana tuottavuusloikassa. 

Itse olen poliittisesti täysin ja puhtaasti sitoutumaton. Minä nimittäin tiedän, että yksittäisellä poliitikolla on häviävän pieni mahdollisuus vaikuttaa suuriin päätöksiin. Vaikka Suomessa eduskuntavaalit pidetään henkilövaalina, se on mitä suurimmassa määrin puolueiden keskinäistä kissan hännän vetämistä. Tätä tapahtuu jo kunnallispolitiikassakin. Olet samaa mieltä heidän kanssaan tai et ole mukana ollenkaan. Mitä pienempi paikkakunta, sen suorempi on tie - kymmenkunta ihmistä pyörittää koko palettia. Kuinkahan monta nuolaisua tarvittaisiin, että tavallinen, perheellinen kolmekymppinen voisi nousta olohuoneen sohvalta huutelemasta kansanedustajaksi. Niin monta, että oma arvomaailma ja arvostelukyky heittäisivät varmaan muutaman voltin ennen sitä. Puhumattakaan siitä millaisen rahasumman sellainen tavoite vaatisi. 

Uutisten, keskustelupalstojen ja somen seuraaminen saa ärsytyskynnyksen nousemaan. Jokaisella näyttää olevan oikeus mielipiteeseen ja myös toisten mielipiteiden kritisoimiseen, myös allekirjoittaneella. Henkilökohtaista stressitasoa nostaa viestinnän nopeus: kärjistys, syyllistäminen ja provosointi ovat vain parin klikkauksen päässä. Kuinka paljon helpompa olisikaan siinä maailmassa, jossa päivän polttavat puitiin Esson pyöreässä pöydässä ja paikallislehden Meille soitettiin -palstalla. Totaalinen parin viikon nettipimento voisi tehdä allekirjoittaneelle oikein hyvää.