Ei, lasten tarhaamiselle - osa 2 kuka näistä on sinun lapsesi?

Vain kovat pärjää:

Luulin nykysukupolvien päässeen yli siitä ajatuksesta, että 3-vuotiaiden on aika oppia pärjäämään. Ylipäätäänkin siitä, että vain jääräpäitä ja kovaäänisiä ihmisiä kuullaan ja kuunnellaan. Kiitosta saavat ne, jotka sen ottavat. Ja toisaalta ne kiltit ja hiljaiset joista ei koskaan lähde minkäänlaista ääntä - ei sillä ole mitään väliä millaisia ajatuksia tuollaisella lapsela olisi. Ihanaa kun ei ole häiriöksi, niin edes joku on koko päivän hiljaa. 

Minä ihan oikeasti luulin, että nykyinen varhaiskasvatus on jotain aivan muuta! Sillä hiljaisella on ainakin minulle ollut aivan yhtä paljon asiaa kuin kovaääniselläkin. Jutteleminen on vaatinut rauhallisen ajan ja paikan vaikka hiekkalaatikon reunalla tai keinussa vauhtia antaessa, ryhmätilan lukunurkkauksessa tai silloin kun olen hoksannut mennä auttamaan vetoketjun kanssa. Hiljaisella on paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Hän ei vain halua esittää niitä koko ryhmän kuullen. Usein hän puhuu niin pienellä äänellä ettei sanoma mene perille ellei kuuntelija asetu aivan lähelle. Ulosmennessä hiljainen odottaa kaikkein pisimpään - aina - koska aikuiset eivät kaiken sen metelin keskellä ehdi huomaamaan, että hän tarvitsisi apua. Ei, ulosmenotilanteissa yhdellä aikuisella ei ole puettavanaan 7 lasta vaan kaikki 25 siinä kohtaa kun "iltavuorolainen" ei ole vielä tullut ja toinen työntekijä on mennyt juoksujalkaa pukemaan omia vaatteitaan.

Se kovaääninen on tottunut saamaan viestinsä perille. Hän on ryhmän väriläiskä, hauskuuttaja ja villitsijä. Loistava yhteishengen luoja ja hyvä kaveri erilaisille lapsille. Kovaääninen saa hiljaisen mukaan yhteiseen leikkiin, hän hoksauttaa myös aikuisia erilaisista päällä olevista tilanteista. Kovaäänisessä on monia mahtavia piirteitä, jotka huomioimalla lapsen saa kasvamaan kymmeniä senttejä pituutta ja venymään "en mä osaa"-ajatusten ohi. Saattaapa hän siinä mennessään tsempata muutkin mukaansa. 25 lapsen ryhmässä kovaäänisyys ei kuitenkaan ole se kaikkein odotetuin ominaisuus. Niin suuressa ryhmässä tavallinenkin puhe muuttuu meteliksi. Arvatkaapa kuinka lujaa kovaääninen silloin joutuu huutamaan. Vastaanotto ei yleensä ole kovin kannustava - kehumisen sijaan kieltoja. Tällaisen päiväkotipäivän jälkeen kotona rytisee ja paukkuu, koska kovaääninen ei ole koko päivänä saanut kerrottua yhtään asiaa aikuiselle loppuun saakka - saattaishan se itselläkin turhauttaa.

Jokaisella ryhmällä on yleensä aina oma ongelmalapsensa. Tai nykymallissa ehkä enemmänkin lapsi jonka kanssa voisi tulla jatkossa ongelmia. Tämä lapsi näkyy yleensä ryhmänsä haittatilastojen kärjessä. Hän on se, joka vie lelut, tönii, puree ja kiusaa. Lapsi vähät välittää aikuisten kehotuksista ja käytöksellään väsyttää kaikki. Vanhemmat kyselevät hiukan huolestuneena, kuka tällainen Martti oikein on? Lapsi ei ole kone, johon päivitetään samat asetukset, kun 3 vuotta pasahtaa mittariin. Tämä lapsi ei ole ongelma. Hän ei vain vielä hallitse sosiaalisia taitoja, osaa leikkiä yhdessä tai hillitse pettymystään kovin hyvin. Martti tarvitsee aikuisen tarpeeksi lähelle. Ei vanginvartiaksi vaan antamaan kiitosta ja kehuja - ja etenkin neuvomaan leikkiasioissa. Martti ei pääse mukaan leikkiin, koska hän ei osaa kertoa vielä toisille haluavansa mukaan. Martti ei tiedä mitä toiset leikkivät ja millaisilla rooleilla. Aikuisen pienellä avustuksella leikki alkaa ja sujuu yleensä pienen taustatuen voimalla. 

Voit muuten olla varma, että Martti ottaa huomion - hyvällä tai pahalla. Etenkin siirtymätilanteiden kaaottisuus saa Martin suunniltaan. Aikuinen ei anna jakamatonta huomiota vedellessään kymmeniä kurahousujen lahkeita saappaiden päälle tuulikaapin lattialla. Martti ehtii hyvin lyhyessä ajassa heittelemään Maijan kinttaat toisen ryhmän kuivauskaapin päälle, lyödä Pekkaa ja karata ryhmän puolelle levittelemään leluja. Martti ottaa huomion. Kun aikuinen palaa Martin luo ja keskittyy yksin häneen, poika osaa pukea kaikki ulkovaatteet ilman ongelmia. Martti ei tarvitse/ saa kunnalta henkilökohtaista eikä tähän ryhmään ole riittänyt ryhmäavustajaa. Yksi ryhmän aikuisista kulkee Martin taustalla. Kaksi muuta huolehtivat lopuista 24 lapsesta - siis päiväuniin saakka jonka jälkeen aamuvuorolainen lähtee kotiin ja aikuisia jää koko ryhmään vain kaksi. Uuvuttavan monta siirtymää ja pullonkaulakohtaa vielä edessä. 

Minttu on uskomattoman ujo, arka ja päättäväinen tyttö, jonka päiväkotiin tuleminen on yleensä melkoista tahtojen taistelua. Neljässä kuukaudessa on jo päästy siihen ettei kyyneliä tarvita, mutta pienikin muutos esimerkiksi tädin sairasloma, vie tilanteen jälleen aloituspisteeseen. Minttu siirretään itkevänä äidin sylistä aikuisen syliin. Äiti on jo reipastunut sen verran että lähtee ensimmäisten heippojen jälkeen ulos ovesta eikä palaa takaisin. Joskus Minttu suostuu maistamaan puuroa aamupalalla, toisinaan taas ei, mutta saavutus jo sinänsä että ruokapöytään saakka päästään. Minttu ei ole taivuteltavissa. Hän ei muuta mieltään jos on jotain päättänyt. Minttu kulkee päivän aikuisen käsipuolessa ja puhkeaa riipivään itkuun, jos joutuu hetkeksi istumaan pikkuisen kauemmas aikuisen mennessä auttamaan toista lasta jossain asiassa. Ryhmään tuleviin sijaisiin, harjoittelijoihin ja vieraileviin tähtiin Minttu ei totu koko toimikauden aikana. Jos aikuisten kokoonpano saadaan pidettyä samana, Minttu uskaltautuu jo leikkimään toisten lasten kanssa. Parhaassa tapauksessa jopa villiintyy muiden lasten seurassa. Ehkä jossain vaiheessa Minttun uskaltautuu paljastamaan myös muille muksuille kuinka hauskat jutut hänellä on. Tässä on yksi syy sille miksi satunnaiset harjoittelijat eivät korvaa ryhmäavustajaa vaikka olisivat kuinka näppäriä.

Otava on ryhmän luova tyyppi. Hänellä ei ole minnekkään kiire. Pukemistilanteessa hän tutkailee omia kasvojaan peilin edessä hievahtamatta, siirtyy sen jälkeen tutkimaan ovenkahvan heijastamista ja siirtyy siitä ehkä ihailemaan prinsessatyypin kauniinväristä ulkohaalaria. Otava on se joka saattaa kävelyretkillä joutua ojanpohjalle tai keskelle tietä. Omalla tutkimusmatkallaan hän ei kuule eikä näe ulkopuolisia häiriötekijöitä. Ruokapöydässä ensimmäiset odottelevat ksylitolipastillejaan, kun Otava tutkaileen oman annoksensa muotoja, värejä ja sormien leikkiä erilaisilla pinnoilla. Kiireessä ja minuuttiaikataulussa toimivalle päiväkotiryhmälle Otava on ankkurina. Hän on ärsyttävän hidas, mutta toisaalta Otava huomaan paljon sellaista mitä aikuisetkaan eivät ehdi huomata. Hän kysyy parhaat kysymykset ja kaikki 24 hiljentyvät kuuntelemaan vastauksen. Hän laulaa ja tanssii kun siltä tuntuu eikä leikkiin tarvita välttämättä kaupan leluja ollenkaan. Ihana luova lapsi.  

Lisäksi ryhmiin mahtuu koko joukko pelaajia, piirtäjiä ja leikkijöitä, joista jokainen kaipaisi aikuista mukaan touhuihin. Kaikkein parasta on jos joku aikuisista ehtii mukaan leikkimään eläimillä tai avuksi lusikan piilotukseen. 

Harva aikuinenkaan jaksaa koko työpäivän ilman minkäänlaista huomiota. Herra pääministerikin voi siellä jakkarallaan miettiä, millaista olisi jos kukaan ei edes kuulisi - kuuntelemisesta puhumattakaan. Tässä oli kuvattuna muutama lapsityyppi päiväkotiryhmästä. Ehkä hieman karrikoiden, mutta jokainen varmasti löytää omasta lapsestaan jonkun tyypin piirteitä. Mietipäs siinä sitten miten haluaisit omaa lastasi kohdeltavan?

Kauhukuva voi nimittäin olla melko todellinen kun ei ole aikaa kohdata lasta vaan liikutellaan ryhmiä. Paimenkoira voisi toimia siinä hommassa kaikkein parhaiten. Varhaiskasvatus on aina ollut jossain määrin ryhmämuotoista, mutta uudella mallilla ei ole mitään mahdollisuutta pysyä kuuntelemaan juttuja pihakoivun muurahaisista. Yksi aikuinen tukee Marttia ja toinen taluttaa Minttua. Kuinka monta sille kolmannelle jäikään? Haluan vielä korostaa, että Mintulla,  Martilla ja kaikilla muillakin on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi omine piirteineen. Saada aikuisilta tukea ja kannustusta, joista hyvä itsetunto rakentuu. Lapsuuden aikuiset voivat nimittäin haavoittaa tai vahvistaa - halusivat sitä itse tai eivät.