Vanhemmilla on oikeus päivähoitoon!

Tekstin sisältö liittyy vahvasti juttusarjaan Ei lasten tarhaamiselle, mutta en uskalla kytkeä tätä suoraa niiden sanojen alle. Ne nimittäin kuuluvat yhtenäiselle rintamalle, joka puolustaa laadukasta varhaiskasvatusta ja jonka rivejä en halua heilutella. Mietin pitkään, uskallanko tuoda mielipidettäni julki, mutta toisaalta tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni - minun blogissani.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on herättänyt suuria tunteita kuluneen viikon aikana ja tuntuu että osa kommenteista perustuu enemmän tunteisiin kuin tietoon. Onko lapsen välttämätöntä olla päivähoidossa yli 5 tuntia päivässä jos toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai pienemmän sisaruksen kanssa äitiys -tai vanhempainvapaalla. Eikö puolipäiväinen hoito riitä tarjoamaan laadukasta varhaiskasvatusta?

Keskustelijat pelkäävät perheen ja lapsen leimautumista tilanteissa, joissa kokopäivähoitoon olisi oikeus rajatussa mallissa. Näitä kommentteja lukiessani mietin suurena kysymysmerkkinä sitä kuka perheen leimaa? Päiväkotiryhmän toisten lasten vanhemmatko? Itselläni ei ainakaan ole harmaintakaan aavistusta siitä mihin aikaan oman lapseni ryhmän muksut liikkuvat päiväkodin portista ja kumman vanhemman kuljettamana - ja täytyy kyllä sanoa ettei se asia minua juurikaan kiinnosta. Entä leimaavatko työntekijät sitten perheen ja pitävät kirjaa vanhempien tuloista, menoista ja työvaatetuksesta tai sen puutteesta. Ehkä joku pitääkin, mutta silloin työntekijällä on reippaasti ylimääräistä aikaa ja metron mentävä aukko työetiikassa ja moraalissa. Onhan meillä nytkin hoidettavana lapsia, jotka tulevat varhaiskasvatuksen piiriin neuvolan tai sosiaalitoimen suosituksesta. Ovatko nämä lapset tuomittuja oppimisvaikeuksista ja häiriökäyttäytymisesta kärsimään vain taustansa takia? Tuskinpa vain jos he ja heidän perheensä kohtaavat alansa rautaisia ammattilaisia jotka kahvipöydässä huokailemisen ja tyhjänpäiväisen kyttäämisen sijaan keskittyvät tekemään työnsä hyvin ja tukevat vanhemmuutta avoimessa hengessä: rehellisesti ja ystävällisin sanankääntein esitettynä. Tällaisia työntekijöitä varmaan kaikki toivovat lapsensa ryhmään. Tilanteen leimaavuus päiväkodissa riippuu vanhemman näkökulmasta kaikkein eniten siitä miten hänet varhaiskasvatuksessa kohdataan. Vahvistetaanko vanhemman epämukavuutta pitkillä katseilla ja sanattomilla moitteilla. Tuoko työntekijä mietteensä julki aina negatiivisessa hengessä oli sitten kyse kurahousuista tai ilmoittamattomista lomista.

Seuraavaksi keskusteluissa sitten nostetaan pöydälle kaikki ne lapset joiden on parasta olla päivähoidossa mahdollisimman iso osa päivästä vanhemman masennuksen tai alkoholiongelman takia, perheen vähävaraisuuteen tai kriisitilanteeseen avuksi ja niin edelleen. Tässäkin kohtaa me voimme varmasti luottaa asioiden hoidossa terveydenhuollon ja sosiaalialan ammattilaisiin. Ei meidän tarvitse alkaa tuollaisia asioita arvioimaan vaikka moni on niin väittänytkin. Se mitä ehkä tarvitaan on kunnollinen yhteistyö yli sektorirajojen, mutta ei päiväkotiryhmän työntekijöiden tarvitse edelleenkään tietää enempää kuin se mikä lapsen hoitamisen  kannalta on olennaista. Kaikkein eniten kustannuksia perhepalveluissa aiheuttaa omiin karsinoihin linnoittautuminen. Se ettei kukaan tule toiselta sektorilta minulle kertomaan, mitä tämän perheen tukemiseksi kannattaa kokeilla - ei varsinkaan perhe itse!

Moni kertoo tehneensä sitä ja tätä kuopuksen vauva-aikana isomman ollessa päiväkodissa. Yksi opiskelee ja toinen pyörittää yritystoimintaa, miten näiden tuottelijaiden ihmisten sitten käy? Jospa heille suotaisiin sitä kuuluisaa harkintaa? Olisiko mahdottomuus toimittaa varhaiskasvatuksen alueelliselle johtajalle todistus oppilaitokselta opintojen jatkamisesta? Kävisikö yritystoiminnan harjoittamisesta y-tunnuksen esittäminen? Joku varmasti keksii mutkistaa tätäkin kuviota, mutta säästöjä saadaan nimenomaan mutkia oikomalla. Harkinta ei ole vaihtoehto meneillään olevissa keskusteluissa. Ainoa mitä kohti mennään on se, ettei subjektiivisesta oikeudesta anneta milliäkään periksi. Käykö sitten niin, että lopputuloskin on mustavalkoinen ilman neuvotteluvaraa?

Kaikkein eniten näissä keskusteluissa minua hämmentää kuitenkin näkökulma. Vanhemman oikeus tuoda lapsi hoitoon koko päiväksi oman harkintansa mukaan. Vanhemmalla täytyy olla oikeus päättää itse. Vanhemman täytyy saada ulkoistaa vanhemmuus päiväkotiin, harrastusseuroille ja laatuaikaa vietettäessä perhekohteisiin. On rankkaa hoitaa vauvaa kun taapero roikkuu helmoissa. Fitness-,muoti -ja stailausmaailmassa jokaisen mutsin täytyy saada omaa laatuaikaa. Näin voi olla, mutta muistuttaisin että ihmistaimen ensimmäiset elinvuodet ovat ne kaikkein ratkaisevimmat. Eivätkä lapset ole alle kouluikäisiä kuin häviävän pienen hetken ajan. Täytyykö se aika käyttää samalla kaikkeen muuhunkin - jopa 9 kuukauden vanhempainvapaa-aika? Suurin osa ihmisistä pystyy perhesuunnitteluun. Neuvola ottaa koppia niissä koliikkitapauksissa ja sosiaalihuoltolaissa järjestellään avun saamiseen mahdollisuuksia kevyemmällä mallilla ilman lastensuojeluilmoitusta. Muuttuvissa tilanteissa varhaiskasvatus voisi edelleen olla kevyen tuen paikka perheille. Lapset tarvitsevat omia vanhempiaan eivät vaihtuvia tätejä, tarpeisiin joustamatonta arkea, melua ja kiirettä. Tässä kohtaakaa kaadan pöydälle kaikken sen syyllistämisen, jota keskusteluissa pyritään oikein alleviivaamaan tällä hetkellä. Kopan tyhjentämisen jälkeen jääkin kysymys siitä, miksi koko syyllistäminen on ollut pakko heittää estradille juuri tässä kohtaa. Onko se naisten tapa toimia perheen pikkulapsivaiheessa? Onko takana kuitenkin huono omatunto siitä ettei perhe ja vanhemmuus yllä blogien ja naistenlehtien kiillotettuun kuvaan? 

Miksi ihmeessä päivähoito-oikeuden rajaamista koskevassa keskustelussa heitetään martyyrin viittaa niskaan ja vaaditaan roviolle kaikkia niitä jotka uskaltavat edes kuiskaten ehdottaa nykyisen mallin muuttamista? Nyt minä tässä haukun kaikki asiakas- ja tuttavaperheeni samassa kirjoituksessa. Niin väärin! En arvostele tässä vanhempia vaan systeemiä. Yksittäisten perheiden ratkaisut eivät vaikuta siihen miten teen työni. Jokainen lapsi ansaitsee niin hyvän varhaiskasvatuksen kuin selkänahasta irtoaa. Jokainen perhe ansaitsee kunnioittavan kasvatuskumppanuuden, jossa sekä työntekijä että vanhempi oppii uusia asioita lapsesta. Jokainen työntekijä ansaitsee sellaiset työolot, että em. laadukkaan toiminnan tarjoaminen on mahdollista. Minä en näe oikeuden rajaamista huonona asiana kunhan siihen sisällytetään harkintaa. Pystyn minä kuitenkin tekemään työni myös tällaisella mallilla aivan yhtä hyvin kuin tähänkin saakka. 

Kasvavia ryhmäkokoja vastaan taistelen edelleen, mutta en hyväksy sitä että minun henkilökohtaista mielipidettäni ohjaillaan tässä asiassa - sen yritykset nimittäin nostattavat tunteita ruudun tällä puolella. Mielestäni on hyvin hämmentävää, että tähän keskusteluun on vedetty niin voimallisesti mukaan syyllisyys ja syyllistäminen. Asiasta ei saa puhua ettei kukaan syyllisty omista ratkaisuistaan. Minä korostan ammatillista suhtautumista: jokainen lapsi ja perhe kohdataan varhaiskasvatuksessa kunnioittavasti ja yhtä kovalla ammattitaidolla taustoista riippumatta. Hyvillä yhteisillä pelisäännöillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on myös lasten etu.