viikko sometonta jäljellä!

Kohta 24 päivää somelakkoa takana, tasan viikko enää jäljellä. Luultavasti hullaannun somejeni käytöstä niin paljon etten muista tulla tekemään tiliä kokemuksistani, joten otetaanpa vähän ennakkoa tämänhetkisten tuntemusten mukaan. 

Yhteisten asioiden sopiminen on ollut kamalan hankalaa ja haastaa. Varsinkin niiden, joita hoidetaan facebookin yksityisviestien kautta. Joudun esimerkiksi nyt jännittämään helmikuun alkuun saakka, minne mennään syömään ja etkoilemaan ennen Cheekin Oulun jäähallikeikkaa. Aivan tyystin täytyy nyt olla muiden kekseliäisyyden varassa ja luottaa että asia tulee organisoiduksi ilman omaa henkilökohtaista panostustani.Yllättävän moni sosiaalinen ystäväni loistaa poissaolollaan puhelinluettelossani. Olemme enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja, mutta emme silti ole vaihtaneet puhelinnumeroita - omituista sanoisin.  

Eräs ystäväni vinksahti uuden vuoden alla Anelmaisten villasukkiin. Hän kehui mallin olevan oikein helppo ja mielenkiinnon pysyvän yllä kuvioiden vaihtuessa tarpeeksi tiuhaan. Kyseisiä sukkaihanuuksia toisten tekemänä voisi ihastella somesta. Tällä kertaa täytyy kuitenkin käyttää omaa mielikuvitusta ja katsoa kuinka pitkälle se riittää tässä projektissa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät maksimisuoritus on yksi sukka. Kolme viikkoa aloituksen jälkeen olen jo puolessa välissä tuota tavoitetta, mutta huomasin, että sukasta tulee liian pieni. Uskon vakaasti, että oikea silmukkamäärä olisi löytynyt naamakirjassa tekemättä jääneen pohjatyön kautta.

Eniten häiritsee tunne siitä kuin olisi olennaisen tiedon ulottumattomissa. Niin kuin olisi joutunut tosi kauas ystävistään ja omista verkostoistaan. Kuka on raskaana, kuka saanut vauvan? Kuka on muuttanut, kuka suuttunut tai allapäin? Kenen mieli on virkeä ja tammikuinen kuntokuuri pitänyt? Arkinen elämä töissä ja iltaisin kotona on niin kiireistä ettei aikaa aktiiviselle yhteydenpitämiselle ole lähellekään niin paljon kuin tarvitsisin. Hätäisesti kahvitauolla näpytellyt tekstarit eivät riitä kertomaan lähellekään tarpeeksi, kun asia katkeaa parin viestin jälkeen. Tässä kohtaa haluan huomauttaa kuuluvani siihen sukupolveen, joka osaa käyttää vielä tiukkaa harkintaa henk.koht. älylaitteisen näpräämisessä työajalla. 

Toisaalta ei tarvitse tietää sitäkään mistä ihmiset tällä hetkellä riitelevät. Kaikki se suvakkirasisti-loka on pysynyt jossain tarpeeksi kaukana tai minä sen ulottumattomissa. Mieli on ollut yllättävän seesteinen eikä stressitasokaan kovin korkea. Helmikuun puolella koen varmaan elämäni järkytyksen, kun pääsen taas katsomaan mitä kaikkea ihmiset viitsivät omalla nimellään ja naamallaan kommentoida. Toisaalta etenkin varhaiskasvatuksen kurjistamiseen liittyvistä kannanotoista olisin aivan mielelläni ollut tietoinen myös viime aikoina. 

Täällä blogin puolella olen ollut tuotteliaampi kuin aikoihin ilman somessa notkumiseen kulunutta aikaa. Paljon kokeilemisenarvoisia ideoita on takuulla mennyt ohi tämän kaiken tietämättömyyden keskellä. Varsinkin pinterestin loppumaton ideapankki olisi tullut tarpeeseen niin töissä kuin vapaa-ajan kuvioissakin. 

Kuusamon Rukalla vietetystä virkistäytymis- ja verkostoitumisviikonlopusta olisi ollut kasapäin jaettavaa niin kuvina kuin ajatuksinakin, mutta kun ei niin ei. Pakko oli pitää näpit irti instan kuvakkeesta vaikka kuinka olisin tarvinnut paria pientä filtteriä voimistamaan auringon punaista hehkua. Onni onnettomuudessa kaikesta huolimatta, sillä olisin luultavasti aamun aikaisina tunteina jakanut tuntemuksiani jopa turhan avoimesti. 

Vielä viikon sinnittelen ja kuukauden vaihtuessa vietän varmaan koko yön itseäni sivistäen. Sitä odotellessa pari pakkasotosta Rukan huipulta: 

Tango kahdelle auton ratissa

Suuren kaupungin kyljessä asuessaan sitä vieraantuu moninpaikoin syrjäseutujen ja maakuntien arjelle ominaisista asioita. Lapsuudenkotini korven keskellä oli kaikkea muuta kuin valaistujen väylien varrella. Vajaa 3 kilometriä tallusteltiin koulukuljetuksen ulottuville pilkkopimeässä marraskuusta maaliskuuhun - vaihtoehtoja ei ollut. Silti kammoan siellä pimeää nykyisin enkä mielelläni lähde iltalenkille edes otsalampun kanssa. 

Sen sijaan en koskaan ole oikein oppinut ymmärtämään hirmuvaroituksia huonosta ajokelistä kaupunkialueella. Tienpinnat ovat liukkaat ja lumi pöllyää matkaataittavien perässä. Näkyvyys ei ole ehkä kaikein parhaimmasta päästä ja autolla liikkuessa täytyy keskittyä täysin ajamiseen, ei näytöllä pyörivään koko perheen elokuvaan. Silti olosuhteet ovat melkoisen tavalliset ottaen huomioon vuodenajan. Motarilla pölisevä lumi jaksaisi järkyttää ehkä juhannuksena - tosin ei kyllä enää viime vuosien jälkeen -  ja tätäkin ongelmaa auttaisi paljon se, että kuljettajat pitäisivät toisiinsa edes jonkunlaista turvaväliä. Tuhannen tuiskussa ajellaan kahdeksaakymppiä niin lähekkäin ettei edes Kaleva mahtuisi väliin. Vasen kaista sen sijaan on aivan tyhjänä. Välit kiinni veljet, toteasi Hedbergin Sami. 

Ihan aikuisten oikeasti huonossa kelissä ajellaan keskustaajamien ja suurten kaupunkien ulkopuolella eli suurimmassa osassa Suomen maata. Harvemmin se saa kuitenkaan palstatilaa valtakunnallisissa verkkomedioissa. Oma vikansa kai kun muuttivat sinne muiden selän taakse. Tällainen realiteeteista hairahtunut yksilö sai kunnollisen muistutuksen tästä viikko ennen joulua matkatessaan Lappiin sukulaisia tervehtimään. Ajokelin piti olla erityisen huono Oulussa ja sen jälkeen matka taittuisi kuin itsestään. Todellisuudessa mitä kauemmas kaupungista päästiin, sitä enemmän lunta oli ajokaistoilla. Pudasjärvelle saakka matkan taittaminen oli jopa huvittavaa, sillä kaistojen väliin kertynyt puolen metrin lumipolanne piti huolen siitä ettei edes mersu- ja bemarikuskeilla ollut pakottavaa tarvetta ja kiirettä ohitella letkassa muita. Oikein leppoisasti ajelimme peräkanaa eikä kansainvälisiä käsimerkkejä tarvinnut vilautella normi perjantailiikenteen tapaan.

Matkan jatkuessa kohti susikairaa, lunta oli tiellä koko ajan enemmän. Vilkku vasempaan ja valtatieltä pienemmälle väylälle, jota onneksi oli ajanut joku muukin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Sen auton jäljet olivat nimittäin ainoa mikä erottui lumituiskun keskeltä. Tässä kohtaa ajaminen muuttui tanssiksi. Siinä kuuluisassa kahdeksankympin vauhdissa auto olisi karannut näpeistä, mutta kovin paljon sen hiljempaakaan ei voinut mäkisessä maastossa ajaa, jos halusi liikkua enää ylipäätään mihinkään. Seuraavat sata kilometriä veivasin rattia tahdissa puolelta toiselle ja annoin pari nuottia kaasua, kun auto meinasi alkaa viemään kuskia. Yritin hahmottaa missä olemme menossa ja painaa mieleeni lähimpien talojen sijaintia. Sellaisessa säässä ei nimittäin mielellään etsiskele lähintä traktoria kovin kaukaa neljävuotiaan kanssa kävellen. 

Ajaessa ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin tiehen ja auton liikkeeseen. Luojan kiitos tyttäreni nukkui takapenkillä. `Joko ollaan perillä´-tyyppiset utelut 5 minuutin välein olisivat luultavasti saaneet minut pillahtamaan itkuun. 6 tuntia myöhemmin saavutimme määränpään, jonka tavoittamiseen normaalissa ajokelissä mene maksimissaan 3 tuntia. Perille päästyämme uskalsin huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseäni olalle ensimmäisten ajovuosieni erilaisista talvisista ajokokeiluista. Silloin sitä tuli pölisteltyä vaikka minkälaisessa kelissä ja sellaisella tyylillä, jota ei uskalla aivan ääneen kehuskella. Ilman noita autonkäsittelykokeita olisin luultavasti ollut pulassa. Muutama kierros jäärata-ajoa vuoden parin välein tekisi hyvää jokaiselle ratin ja penkin väliin istuvalle.     

Someton viikko nro 1

Millaista elämä onkaan ollut ilman sosiaalista mediaa, kokonaisen viikon ajan? Hieman takkuista kyllä vaikken sitä itsestäni olisi uskonutkaan. On ollut yllättävän vaikeaa olla jakamatta oivalluksiaan tai hauskoja juttuja kavereille kuvien/ tekstien välityksellä. Kävimme kotimaisemissani Lapissa alkuviikosta. Sieltä olisi saanut niiiin ihania pakkasaurinkokuvia instassa ihasteltavaksi, mutta sen sijaan jouduin tyytymään järkkärin muistikorttiin. Jonnekin ne on saatava, joten lisäilen niitä sitten tänne blogiin. 

Minulla on tapana pöllyttää kotona käydessäni vanhoja laatikoita ja kaappeja. Fiilistelen menneitä ja heittelen selkeästi roskikseen kuuluvaa kamaa menemään. Vanhoissa kirjeissä joku ystäväni esiintyi lempinimellä Zenzi. Olisi ollut kätevää kysäistä naamakirjassa, kuka tunnistaa nimen omakseen tai kenen pin-koodi ja silmälasit väännettiin todelliselle solmulle erään juhannuksen humussa. Tyydyin siis ilakoimaan pienen piirin kanssa wasapissa.

Osa yrityksistä on mennyt mukaan maailmanmenoon, jossa ajantasaiset tiedot saa käsiinsä vain some-kanavista. Tarkempi tutustuminen kyseisiin paikkoihin tökkäsi tässä kohtaa tähän seikkaan. Sitä paitsi, jos on nähnyt vaivaa laittakseen pystyyn yrityksen nettisivut, eikö ajankohtaisia asioita voisi päivittää myös sinne. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa nettisivuilta ei ollut edes suoraa linkkiä naamakirjaan. Siellä vain todettiin, että tieto löytyy facebook-sivustolta - että näin meillä palvellaan asiakasta. 

Hemmetin instagram ilkkuu, että minulla on lukematta 12 uutta päivitystä. Jippii, joku kerta näppään itseni sinne aivan vahingossa. Naamakirjan kanssa kävi sellainen kämmi, että muistin kirjata itseni ulos mobiiliversiosta vasta 1. päivän iltapäivällä. Vannon etten lukenut siellä yhtään mitään muuta. Lukemisesta puheenollen: somessa seikkailu kuuluu olennaisena osana vapaa-ajanviettotapoihini. Viikon jälkeen tuntuu aivan höperöltä. Kuin ei enää tietäisi maailmanmenosta mitään ja kerta toisensa jälkeen sitä istuu koneelle todetakseen vain, että uutissivustot on luettu jo sille tasatunnille - huolestuttavaako? No todellakin! Onneksi minulla on vielä reilu 3 viikkoa aikaa keksiä muuta tekemistä suunnattomalle vapaa-ajan määrälle. Sekin ongelma tosin pienenee aivan itsestään päivittäisellä työpaikalle raahautumisella.

Tässä teille vielä mielenkohotukseksi kauniita talvikuvia Lapista. Auringon pienestä pilkahduksesta, joka hiljalleen taittaa kaamoksen kokonaan. 

Virvon Varvon pääsiäisen aikaan!

Palmusunnuntai, kesäaika ja kevään odotus. 

Ilma on ollut kaikkea muuta kuin kutsuva tänä viikonloppuna. Pidän keväässä niistä kauniista aurinkoisista kantohankikeleistä ja loppukevään aamujen pikkuisesta pakkasesta, joka huurustaa hengityksen kävellessä. Niistä kumpaakaan ei ole ollut tarjolla viime päivinä, mutta jospas sitä pääsiäisenä pääsisi vielä pilkille ja järven jäälle kuljailemaan. Tämän loskan ja kuravaatesamban voisin aivan hyvin jättää väliin. Valitettavasti viime vuosina täällä Oulun seudulla ko. vaihe taitaa olla kaikkein vallitsevin kesän molemmin puolin.

Ensimmäiset omat virpomismuistot taitavat olla 25 vuoden takaa, kun serkkujen kanssa virvottiin mummi, sedät ja tädit aivan yhdellä kertaa. Sen jälkeen pörrättiin ympyrää vanhassa rintamamiestalossa sokerista hullaantuneina. Joukosta oli poissa ainoastaan pikkuveljeni, joka loukkaantui omasta pupuasustaan: äiti oli ommellut vanulla täytetyt sukat kiinni kypärälakkiin =D. Alakouluikäisenä kiersimme kahden sydänystävän kanssa ympäri kylää suurimpana tavoitteena voittaa isommat tytöt saaliin määrässä. Ja joka kerta voitettiin - ainakin minun muistini mukaan ;)

Meidän neitokainen kävi virpomassa nyt toista kertaa. Viime vuoden kierroksesta ei tuntunut kolmevuotiaalla olevan juurikaan muistikuvia, joten hieman epäselvää oli vielä aamulla: "kuka antaa palkkaa ja kenelle?" Valitettavasti meidän kotimme ovelle ei löytänyt kuin kolme virpojaa, heistäkin vain yksi asianmukaisesti pukeutuneena. Täytynee sitten syödä lahjukset itse. Neitokaista lykästi virpomishommassa oikein kunnolla. Karkivarannot riittävät helposti vappuun saakka.

Intouduin tuossa laittamaan pikkuisen narsissejakin ikkunalle pääsiäistä juhlistamaan. Kovin mittavaa koristeluoperaatiota ei ko. juhla meillä aiheuta, mutta neitokaisen kanssa on mukavaa ihastella pääsiäismunia ja tipusia.

Nuo pienet lasipullot tarttui mukaan Tokmannilta joku aika sitten. Olivat vaan niin viehättäviä siellä hyllyssä, että oli pakko kotiuttaa ne meille vaikka ovatkin halppiskamaa.

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi vanhan surma, tuli jauhettua melko monta kertaa eilisen työmatkan aikana - sekä mennessä että tullessa. Ei aivan ollut toi aurauskalusto liikenteessä aamutuimaan puoli seiskan aikaan. Tai oli ne mutta vain autotien puolella. Ohi ajelivat monta kertaa ja nakkelivat lisää lunta kärryjen eteen. Kaksi kilometriä tuntui melko toivottomalta matkalta umpihangessa. Samaa iloa oli edessä vielä iltapäivälläkin kun lunta tuiskutti vastaan vaakatasossa. 

Oma koti kullan kallis siinsi edessä puolen kilometrin päässä. Viimeisillä voimilla raahasin lapsen ja kärryn kotiin. Tai siis tiehaaraan, joka oli lumesta aivan tukossa. Kolaushommat siihen sitten vielä päälle. Lumi on ihanaa mutta sitä nyt vaan oli liikaa eilen väärässä paikassa tosi väärään aikaan.

Tänään sitten kevättalvinen luonto antaa parastaan. Pikkupakkanen ja auringonpaiste kirkkaansinisellä taivaalla. Näihin kuviin ja tunnelmiin: takatalvi ei voi tulla maaliskuussa!

Lumilinnan valtaistuin

 

Kevättalvi on ihanaa aikaa! Auringon kirkkaat säteet ja matala matka taivaan halki saavat mielen heräämään ankean syksyn jälkeen. Joulu onneksi katkaisee synkeyden ja nyt ollaan jo hyvän matkaa kohti kevättä... ja kesää =)

Lumirakentaminen on suuri intohimoni näin talvella. Luulen, että siitä on kiittäminen serkkupoikaa, jonka johdolla teimme penskana uskomattoman hienoja rakennelmia. Nyt kun itsellä on oma ihana neiti, on hyvä mahdollisuus toteuttaa tuota puolta itsessäni. Kuvassa lumilinnan prinsessan valtaistuin ja taustalla lumihevonen. Kemin lumilinna voisi olla hyvä vierailukohde tälle talvelle. Viime vuonna se ehti sulaa ennen kuin ehdin sanoista tekoihin =D

Yläkerran remontti on viimein valmis! Koko viikonloppu on mennyt tavaroita roudaillessa ja pikkuhankintoja tehdessä. Ensi viikolla luvassa kuvaherkuttelua aiheen tiimoilta ja viikonloppumatka pääkaupunkiseudulle rakkaan ystävän luo. Täytyypä ottaa reissulle tutkivan journalistin silmälasit ja kehitellä jotain pikku arviointia mielenkiintoisista paikoista!