Hyvästi nuoruus, tervetuloa vanhuus

Kolmenkympin kriisi - paha sellainen - on vaivannut minua kuluneen vuoden aikana. Jarrupolkimen murjomisesta huolimatta tämä päivä koitti ja kakkonen muuttui kolmoseksi ikävuosia laskettaessa. Vesi virtaa ja aikaa kuluu, mikä siitä tekee tänä vuonna ahdistavampaa kuin muina syntymäpäivinä? 

Ohi ajanut nuoruus. Sen peräänkö nyt sitten huudetaan? Pieni vilkaisu valokuvakansioihin ja muistin syövereihin kertoo ettei allekirjoittanut ainakaan ole heittänyt sitä elämänvaihetta hukkaan. Monessa liemessä keitettynä jokapaikan höylänä ehtii kokea kaikenlaista niin ihmissuhde kuin elämysrintamallakin. Vaikka kaikki tarinat eivät kestä päivänvaloa tai ainakaan jälkipolvien korvia, täytyy sanoa että hyvät ystävät ovat aina pitäneet toisistaan huolta eikä laittomuuksiin asti ole tarvinnut mennä jännitystä saadakseen. Ihanaa jäätelöä Italiassa, nilkan murtaminen Venäjällä, keskiyö Köpiksen rautatieasemalla, musiikkia muissa Pohjoismaissa - otteita muistojen matkapäiväkirjoista. 

Sweet sixteen sitä vakaasti uskoi, että haaveilun ja unelmoinnin voi lopettaa viimeistään tällä pysäkillä. Viimeistään kolmekymppisenä täytyy olla rikas, rakas ja onnellinen. Sen jälkeen edessä on pelkkää harmaata arkea ja kohtalo siinä samassa sinetöitynä. Johtuuko kriisi siitä, että tässä kohtaa joutuu katsomaan taaksepäin ja arvioimaan onnistumistaan elämässä. Sainko kaiken sen, mitä tuolloin halusin ja onko kaikki toivo todella menetetty jos niin ei ole? Minusta ei tullut maailmankuulua levylaulajaa enkä asu Kalifornian auringon alla kartanossa kera uima-altaan ja avoauton. En ole suurperheellinen enkä saa kaikkea mitä haluan. Ei hyvältä näytä tämä jaksoarviointi. 

Sen sijaan minulla on elämässäni paljon asioita, joita en tajunnut olla vailla rippikouluikäisenä. Olen rakas ja tärkeä monelle ihmiselle - kaikkein ihaninta on että he myös kertovat sen minulle. Ystäväpiiri on pienentynyt ja muuttunut vuosien saatossa, kun elämä on kuljettanut meitä eri suuntiin. Laatu korvaa määrän niin sosiaalisen piirin suuruudessa kuin yhdessä jaetuissa hetkissäkin. Nämä ihmiset ovat tuoneet minussa esiin muumimammamaiset piirteet: huoltamisen ja huolehtimisen. Kaikkein vähiten tästä tuskin voi syyttää omaa ihanaa lasta, jonka helliminen ja kasvattaminen ovat tällä hetkellä elämän kärkipäässä. Onnellisuuden pääraaka-aine ei enää olekaan minä vaan me.

Henkilökohtaisen kipuilun kärkipäässä komeilee ammatti-identiteetti, jonka suuntaa on ollut viime aikoina hankala päättää. Työ lastentarhanopettajana tarjoaa haasteita ja nopeasti kuluvia työpäiviä. Työkaverit ja lapset ovat ihania, mutta kiire ja ylimitoitetut odotukset kaatavat alleen eikä lopputulos yllä maaliin saakka. Kuka näitä odotuksia lataa - varmaankin minä itse. Työstä on hankala saada tarvittavaa tyydytystä jos päivät menevät tulipaloja sammutellessa. Voin muuttaa omaa asennoitumistani eli hyväksyä käytettävissä olevat resurssit tai vaihtaa alaa. Aika näyttää viekö kipu muutokseen vai onko halu ammatin vaihtamiseen vain osa kolmenkympin kriisiä. 

Bileilloille ja vapaalle liikkuvuudelle olen heittänyt hyvästit jo täyttäessäni sen kuuluisat 25-vuotta. Pikkutopit ja korkkarit on vaihdettu esiliinaan ja villasukkiin. Jännittävää että tarkemmin ajateltuna "vanhuus" tekeekin tässä hetkessä onnelliseksi. Minusta on ihanaa häärätä oman (pankin) talon keittiössä ja kokeilla leipomisen ja kokkailun saloja, kutoa mattoja sekä haaveilla kasvimaasta. Elämän eri suuntia tutkaillessa ainakin aviomiehen valinta on osunut kohdilleen. Arjen välittämisestä kertoo vaikkapa viime maanantai, kun miekkonen kävi aamuyöllä töihin lähtiessään kuiskaamassa: "minä voin mennä tuolla Jetalla töihin vaikka se ei kunnolla toimikkaan". Kuinka ihanaa olikaan mennä töihin ja hoitoon autolla, kun oli illalla tehnyt sotasuunnitelman matkarattaiden varalle. 

Loppujen lopuksi tärkeintä ei taidakaan olla se, mitä kaikkea voi vielä tässä elämässä tehdä,
vaan se keiden kanssa ne voi jakaa.

Kaunis kynttiläasetelma

Sisustusrintamalla ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Tämä syksy on ollut pullollaan sosiaalisia tapahtumia: matkoja, juhlia ja ystäviä. Kotona on käyty vain hetki rauhoittumassa ennen seuraavaa etappia - ja hyvä niin. On nimittäin ollut todella voimaannuttavaa jutella kunnolla hyvien ystävien kanssa, muistella menneitä, suunnitella tulevaa ja nauraa yhdessä. Kalenteri on täytetty jo pitkälle loppuvuoteen, mutta tässä kohtaa oli pakko tulla esittelemään teille aivan ihastuttava idea kynttiläasetelman toteuttamisesta. Kävimme iltateellä parhaiden ystävieni äidin luona ja hän oli väkertänyt vastaavan omalle keittiönpöydälleen. Täytyy sanoa, että aivan kunnioitusta henkäilen olen pienen ikäni seurannut hänen diy-projektejaan - tässä asiassa olemme ehdottomasti samalla aaltopituudella.

Asetelmaan tarvitaan pari erikokoista ja -muotoista raastinrautaa, metallinen piirakkavuoka, tuikkuja ja tietenkin palamaton alusta. Löysin Oulun Paljekirppikseltä tällaisen parmesanraastimen hintaan 2,50e. Tuo puinen kahva oli ruma, joten ruuvasin sen irti tuolta sisäpuolelta ja avot: täydellinen.

 

Palamatonta alustaa jouduin miettimään kaikkein pisimpään, sillä mikä tahansa ei siihen passaa. Onneksi meillä on remontin jäljiltä paljon kaikkea kivaa, kuten tässä käytetty musta kaakelilaatta. En voisi kuvitellakaan polttavani tuikkua pelkän pöydän päällä. Itseasiassa meillä ei ole juurikaan poltettu kynttilöitä sisällä sitten vuoden 2007, kun halloween-juhlien jälkeen kotona odotti savun vallassa oleva asunto. Vaikka kolme ihmistä itseni lisäksi oli tarkistanut kaikkien kynttilöiden sammuneen ennen kaupungille lähtöä, jonkinlainen pieni trauma jäi tapahtumista. Jospa sitä jo nyt uskaltaisi hieman tunnelmoida. Näitä raastimia vahtii aivan mielellään. 

Mansikkarahkaa

Meillä on syöty rahkaa jo kauan ennen suurta villitystä, jonka proteiinien metsästys on saanut aikaan. Tosin meidän rahkamme on sitä perinteistä jälkiruokaherkkua enemmänkin kuin 200g terveyslounas. Vanha kunnon mansikkarahka taitaa kuulua ysärijälkkäreiden top10:iin. Siitä tekee loistavan aterianlopettajaisen se, että lopputuloksen terveellisyyteen ja makeuteen pystyy vaikuttamaan itse todella paljon. Maitorahkaa voi käyttää suhteessa enemmän kuin kermavaahtoa - halutessaan - ja sokeria tai makeutusainetta laittaa juuri niin vähän tai paljon kuin mieli tekee. Minun rahkassani on aina enemmän kermavaahtoa suhdeluku on suunnilleen 1:2. Sokerin määrä taas riippuu paljolti marjojen makeudesta, mutta sanotaanko näin, että enemmän se on makoisaa kuin hapanta.

Mansikkarahka
2 dl vispikermaa vaahdoksi vatkattuna
125g maitorahkaa kermavaahtoon lisättynä
200g tuoreita mansikoita joukkoon heiteltynä
1 tl vaniljasokeria ja tavallista sokeria/ makeutusainetta sekaan oman maun mukaan

Sitten kun mennään oikein herkuttelun ja tuunauksen puolelle, mukaan rouhitaan vielä suklaaraastetta tai sekaan heitellään daim- rakeita. Aivan ihanaa, helppoa ja edullista tarjottavaa!

  

Lempiastioitani en ole juurikaan teille vielä esitellyt, mutta tässä pieni makupala siihen liittyen. Jossain vaiheessa ihastuin kirpparilla Iittalan Ultima Thule lasipikareihin ja niiden jälkeen pyysin joululahjaksi nämä lasit, jotka toimittavat meillä enemmänkin jälkiruokakulhon virkaa. Kymmenen vuotta sitten olisin pitänyt kyseistä mallia pelkästään mummomaisena, mutta nyt se tuntuu kauniin kotoiselta. Syykin taitaa löytyä sylttytehtaalta eli mummolastani, jossa luulen nähneeni tätäkin sarjaa lapsuudessani. Kolmenkympin kriisi painaa armottomasti päälle, sillä muumimukien sijaan katseeni kääntyy yhä enemmän kotimaisen lasin puoleen...

Pentikin mäellä

Pentik-mäki houkuttelee ohikulkumatkalla olevia matkalaisia ostoksille Posion keskustaan. Monelle tarjoushintaiset kupit, lautaset ja sisustustavarat ovat varmasti pääasia, mutta mäeltä löytyy paljon muutakin katsottavaa. Me vietimme neitokaisen kanssa pari tuntia tiluksia kierrellen ja nähtävää löytyi kyllä laidasta laitaan.

Muistoja Maalta -museo sijaitsee myymälärakennuksen toisessa kerroksessa. Se on pullollaan vanhan ajan käyttötavaroita, jotka ovat olleet siellä esillä ja omassa lapsuudessani. Mikä oivallinen tilaisuus siirtää perimätietoa juniorille entisaikojen ruuanvalmistusvälineistä, kameroista, huonekaluista tai vaikka leluista. 

Alakerran kautta taas pääsee käytävää pitkin erillisiin rakennuksiin, joista toisessa havainnollistetaan Pentikäisten alkutaivalta keramiikkataiteentekijöinä sekä tekemisen välineitä. Toisella puolella taas on kansainvälinen kahvikuppimuseo ja kahvin tarinaa vuosisatojen takaa.

Kahvikuppimuseon ruudulliset lattiat houkuttivat pientä neitiä erilaisiin peleihin äidin ihastellessa eri maiden kuppeja ja mukeja. Hauska leikki oli myös etsiä kaikkien kuppien joukosta se omasta mielestä kaikkein kaunein. Isompien lasten kanssa voisi valita suosikkeja vaikka maa- tai maanosakohtaisesti. Pikkuisen yllättäen neitokaisen suosikki oli lasinen oranssikuppi kuvan keskellä. Äidin makuun taas mukautuivat yllättäen romanttiset ruusukupit.

              
Rakennuksen ylintä kerrosta ei kannata missään nimessä sivuuttaa. Siellä on nähtävillä Posion peruskoulun ja lukion oppilaitten keramiikkatöitä. Näyttely on rakennettu huolella ja sillä on joka vuosi joku teema. Tänä kesänä se on posiolaisuus. Tuli aivan omat lukioajat mieleen, sillä minäkin olen joskus kantanut taiteellisen korteni tähän kekoon. Kävimme opintomatkalla Italian Ostunissa ja sen lähialueilla. Paikan auringon, koristeellisuuden ja kirkkaat värit sitten siirsimme töihimme. Kaikkein päällisimpänä reissusta mieleen jäi kuitenkin valtava halu palata takaisin etelä-Italiaan joskus tulevaisuudessa - se pitsa ja jäätelö...

Myymälän puolella kierrellessämme kuuntelin hetken sivukorvalla äitiinsä ja ostosteluun kyllästyneitä teini-ikäisiä neitejä. Aivan pisti hymyillyttämään - kuulostetaankohan mekin Nuppusen kanssa tuolta kymmenen vuoden päästä? Matkalla näyttelypuolelle pysähdyimme ihailemaan suurta helmikaulakorua. Kauempana käytävän päässä joku kipposhoppailuun kyllästynyt teini näytti näpläilevän puhelintaan ja mietin kumpaa säälin enemmän: teiniä vai äitiä?

Pääsimme melko lähelle ennen kuin tajusin ettei kyseessä olekaan pesunkestävä datailija vaan melkoisen aidon näköinen vahanukke. Oli siinä huutonaurussa pitelemistä. Anu Pentikäisen näköisvahanuken kanssa voi hörpätä pullakahvit yläkerran kahvilan puolella.

Kahvilassa nautimme neitokaisen kanssa nimipäivä-pullakahvit ja pysähdyimme hetkeksi nauttimaan Anu Pentik Gallerian kauniista mosaiikkijulkisivusta. Teos taisi olla nimeltään Posion voima. Kahvilan lasten leikkipaikka oli oikein miljöön henkeen sopiva. Samaan tyyliin toivoisimme ulkoleikkipaikkaa kokonaisuuden ulkoalueelle perheen pienempien viihtyvyyden takaamiseksi. Kokemuksen syvällä rintaäänellä: mikään ei lannista ostoinnokkuutta yhtä tehokkaasti kuin kotiin mankuva muksu.

Tuolla Gallerian puolella emme tällä kertaa ehtineet käymään eli nähtävää paikassa olisi ollut vieläkin enemmän. Harmaan sadepäivän retkikohde ehdottomasti.

Puuhääpäivä

5 vuotta sitten menimme naimisiin Oulunsalon kirkossa. Juhla oli oikein kaunis ja ikimuistoinen. Kaikki kiire ja stressi unohtuivat kokonaan kirkon käytävää astellessa. Kaikesta päätellen meillä oli juhlajärjestelyissä oikein osaavaa porukkaa mukana, sillä itse häävastaanotolla saimme vain istua ja nauttia. Vieraita häissämme taisi olla reilu sata. Juuri sen verran, että juhlapaikan löytäminen tuntui alkuunsa melko haastavalta. Halusimme ehdottomasti pitää vapaat kädet pitopalvelun ja juhlajuomien hankinnassa. A-oikeudet omaavilla juhlapaikoilla ruokajuomaviinien hinnatkin on hilattu pilviin saakka. Juhlapaikkana meillä oli Oulunsalon Peuhu, joka vielä silloin oli Pohjois-Pohjanmaansairaanhoitopiirin omistuksessa. Tilava, kiva paikka edullisella vuokralla. Tuon Peuhun omistaa nykyisin Laponte Oy, joten silloisista hinnoista en uskalla huudella sen enempää.

Häitä suunnittelevalla on miljoona asiaa mietittävänä ja ideoita pursuilee sieltä ja täältä. Olipa häät sitten isot tai pienet, kannattaa huolehtia siitä, että joku vastaa valokuvaamisesta. Meillä viralliset hääkuvaukset ja hääjuhlan kuvaamisen hoiti Marjo Väisänen ja täytyy sanoa, että näin vuosien jälkeenkin olen edelleen tyytyväinen rahalliseen panostukseen joka tässä kohtaa käytettiin. Maailman tuulia viiletellessä juhlasta ei juuri muuta jää kuin muistot ja kuvat. Kuvien avulla muistoja voi kirkastaa. Jos ei halua käyttää suuria rahasummia valokuviin, kannattaa sopia sukulaisista tai ystävistä joku valokuvaajaksi. 

Minä askartelin ja suunnittelin häitä aktiivisesti vuoden ajan. Kutsukortit, nimikyltit ja ohjelmalehtiset ym. piti saada tehdä itse omin pikku kätösin. Levasin ja selasin häälehtiä ja tein vertailuja netissä. Touhutessani päätin, että hääaamuna kaikki on tehty mitä tehtävissä on. Sen jälkeen on enää turha huolehtia ja stressata. Ihme kyllä, pystyin myös noudattamaan tätä päätöstä. Emme suudelleet alttarilla, tienvarsikyltit olivat todellakin sinne päin ja pitopalvelu unohti ottaa mukaan avaajan viinipulloja varten. Kaikesta silti selvittiin ja ainakin omasta mielestä meidän häissä oli rento ja lämmin tunnelma. 

Viikko ennen häitä sulhanen joi aamukahvinsa ja jättä muumimukin sitten pöydälle sen kummempia ajattelematta. Tällainen merkki oli kupin pohjalle muodostunut. Onneksi kahvissa ei ollut mukana maitoa - sillä se on kuvioineen edelleen tallessa.

Vanha haiseva matkalaukku

Oulun seudun roskalavalta hyppäsi keväällä silmiini vanha matkalaukku, jonka kipaisin kyytiini. Valitettavasti laukku haisi niin pahalta ettei sitä voinut tuoda sisätiloihin. Roskikseen dumppaamisen sijaan keksin sille oikein viehättävän käyttötarkoituksen istutuslaatikkona. Ajatus on muhinut päässäni jo toukokuusta saakka, mutta minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa toteuttaa suunnitelmaani tätä ennen. Toki kaikkein kauneimmat kukkaset on myyty myymälöistä jo aikaa sitten, mutta ainakin Limingasta Räihän puutarhalta sai vielä valita laajasta lajien kirjosta mieleisensä vaihtoehdot.  Tarkoitus ei alunperin ollut tuota Räihän puutarhaa mainostaa, mutta täytyy kuitenkin sivulauseessa pikkuisen kehua pyytämättäkin: pitkät aukioloajat, ystävällinen palvelu ja taivaallinen pihaputiikki, josta löytyy kaikkea ihanaa sisustustavaraa sisälle ja ulos.

Asettelin laukun porraspieleen harkkojen päälle ja tein pohjaan pari viiltoa puukolla entisten seuraksi. Ei muuten tarvinnut juurikaan painaa. Keräsin pikkuisen kiviä laukun pohjalle jottei vesi jää seisomaan juuristoon - varsinikin kun kastelua tulee taivaan täydeltä koko ajan. 

Seuraavaksi sisään mullat ja sitten kukkia asettelemaan. 

Joku puskapiipertäjä osaisi varmasti kertoa sata syytä miksi valitsemani kukat eivät sovi samaan laukkuun, mutta olen niin tumpelo puutarha-asioissa, että päätin mennä tällä kertaa puhtaasti värisilmä edellä. Lopputulos on lienee sama joka tapauksessa, sillä parissa viikossa unohdan, että minulla edes on kukkia. 

Tällainen matkalaisen pysäkistä sitten loppujen lopuksi tuli, kun sain kaiken rekvisiitan aseteltua paikoilleen:

Joutsenprinsessan päähine

Neitokaisen muskarissa juhlittiin tänään kevättä ja kauden päättäjäisiä. Etukäteisohjeistuksessa pyydettiin pukemaan päälle jotain valkoista ja halutessaan käyttämään jotain linturekvisiittaa.

Mekkokaupoille jouduimme viikonloppuna, sillä viime kesäisiä mekkoja ei viitsi enää pitää. Ovat jääneet melkoisen alamittaisiksi. Sopivan vaatekappaleen löytäminen kohta neljävuotiaalle oli yllättävän vaikeaa. Varsinkin kun haettiin valkoista mekkoa. Vaihtoehdot olivat leikkaukseltaan joko liian arkisia/aikuismaisia tai överiröyhelöisiä. Rahaakaan ei viitsi satoja euroja laittaa tällaiseen tarkoitukseen. Paras valikoima oli yllättäen Halpa-Hallissa. Hinta ja makumieltymykset kohtasivat...laadusta voinen sanoa lisää useamman käyttökerran ja pesujen jälkeen. 

Lintumaisuutta saatiin tekemällä itse hiuspanta. Maailman helpoin homma - oikeasti! Tarvittiin nättiä nauhaa, isoja höyheniä ja pikkuisen koristeita sekä kuumaliimapistooli. Päähinä sidotaan siis rusetille takaraivoon inkkaripäähineen tapaan. Sanoisin että yksinkertainen ja tavattoman kaunis. Itse valmistamiseen kului varmaan se 5 minuuttia. 

Loppuun vielä pientä tilannekuvaa hulavannematosta. Pikkuisen yli viikon olen nyt rinkiä kiertänyt ja hyvältä näyttää. Kun pystyiskin keskittymään pelkkään puuhaamiseen - matto olisi varmasti jo valmis - mutta työ haittaa harrastustoimintaa pahasti. Toisena projektina menossa on vaatekaapin kunnostus kohdassa: hiotaan ja hiotaan huonekalukittiä tasaiseksi. Ehkä sekin prosessi tulee valmiiksi vielä ennen juhannusta. 

Ihana retro-lamppu

Anoppi oli tutkaillut uuden yläkerran sisustusta ja pistänyt merkille, että kaikki sopivalla tavalla vanha on minulle mieluista. Anoppi ja Appi olivat törmänneet ihanaan kattolamppuun, jota odotti joko kaatopaikka tai kirppari ja päättäneet sitten kuitenkin esitelle meidät toisillemme ensin - onneksi! Tämä pieni punainen kattolamppu on niiiiiin soma ja täynnä tarinaa. Siinä on varmaankin ollut joskus lasit kehikoiden sisällä, mutta niiden puute ei juuri haittaa. Eteinen pitäisi joskus saada sellaiselle mallille, että lamppu pääsee arvoiselleen paikalle.

 

50-luvun kaunotar muutti meille

Yläkerran makuuhuone rakentuu näemmä pikkuhiljaa ja pala palalta. Ahkera notkuminen Torissa tuotti jälleen tulosta, kun törmäsin siellä pari viikkoa sitten ilmoitukseen myytävästä 50-luvun liinavaatekaapista. Kuinka ollakaan tuo kyseinen yksilö vastasi mitoiltaan juuri vaatimuksia - hätäisesti ottamaan yhteyttä myyjään. Tällaiset tilaisuudet kun tuppaavat valumaan sormien välistä! Tällä kertaa onni oli myötä ja liinavaatekaappi haettiin kotiin viime viikolla. 

 

Kuten kuvista näkyy, kaapissa on melkoisen paljon kulumaa eikä viilutus ole paksuimmasta päästä. Tässä nyt käyn melkoista karhunpainia itseni kanssa: kuinka radikaalisti tuollaista kaappia viitsii mennä muuttamaan. Toisaalta jos joku on varmaa, niin ainakin se, ettei kaappi tuon värisenä tule koskaan passaamaan makuuhuoneeseen. Vanhaa täytyy kunnioittaa, mutta minulla on sellainen tunne, että tulen vetämään kaapin kokonaan valkoiseksi. Hiomishommat sisätiloissa ei vaikuta kovin kutsuvalta ajatukselta, joten voi olla että pääsemme melkoisen paljon pidemmälle kevättä ennen kuin ulkona pystyy tällaista entraamishommaa hoitamaan.