Aikaan Sinikellojen - blogin 1vee synttäripäivä

Kutakuinkin näihin aikoihin viime vuonna syntyi Aikaan Sinikellojen -blogi. Tarkoitus oli päästä jakamaan omaa elämää muun maailman kanssa etenkin sisustamisen ja rintamamiestalossa asumisen näkökulmasta do it yourself-projekteja unohtamatta. Tunsin henkilökohtaisesti tarvitsevani facebookia laajemman kanavan kiinnostavien asioiden jakamiseen, sillä yhteen tilapäivitykseen tai kuvaan on vaikea tiivistää ideoiden lukuisia ulottuvuuksia. Kaipasin myös jonkinlaista anonymiteettiä suojaksi itseni ja kritiikin väliin.

Mitä vuodessa on tapahtunut? Onko blogi täyttänyt odotuksensa?

Blogi alkoi vanhojen diy-touhujen esittelyllä. Koneen kovalevy oli pullollaan materiaalia muiden kanssa jaettavaksi ja uusia ideoita syntyi kuin rälliä räntäsateessa. Aika pian leipominen ja ruuanlaitto ilmaantuivat mukaan sisältöön ja siellä ne taitavat pysyä edelleen, sillä ohjeen bloggaaminen on ollut loistava tapa pitää se tallessa itselle seuraavaa käyttökertaa ajatellen. Noita tuuttipullia katsoessa jo melkein toivon, että laskiainen olisi jo täällä. Ohje tässä postauksessa: Tuuttipulla - kokeile eri taikinavaihtoehtoja. 

Suosituin postaus eri hakusanojen perusteella viime vuoden aikana on koskenyt skyr-rahkapurkkien kansista tehtyjä juttuja. Tämä idea on kyllä yksi henkilökohtaisista suosikeitani myös ja aivan itse keksitty: Skyr-rahkapurkkien kansista kaunista. Tein niistä myös viime pääsiäiseksi rairuohopurkkeja ja saman tuotteen lusikoista syntyi asetelmaan hauskoja tipuja. Nämä postaukset löydät blogini 2015 teksteistä maaliskuun kohdalta. Kokeilemisen arvoinen saman kuukauden kohdalta oli myös kukkien värjääminen elintarvikevärillä. Hauska kokeilu varsinkin lasten kanssa.

Kevätpuolella sanainen arkku avautui jo pikkuisen enemmän parin ravintola-arvostelun muodossa. Mikään muu ei nimittäin synnytä kirjoitushaluja niin hyvin kuin huono palvelu. Se että toiminnan mahdollistava asiakas kokee olevansa rasite tai sylkykuppi tuomastaan rahamäärästä huolimatta. 
Kaikkein eniten rummutusta näppäimistöllä on aiheuttanut Vain kaksi kättä -ilmiön mukainen protestointi varhaiskasvatuksen kurjistamista vastaan. Herääminen siihen todellisuuteen ettei kanssaihmisillä ole minkäänlaista käsitystä päiväkotimaailmasta vaikka he uskaltavat tuoda alle kouluikäiset lapsensa sinne tuntikausiksi viitenä päivänä viikossa. Aihe on edelleen tärkeä ja pinnalla, joten tässäpä vielä pikalinkit, mikäli joku kirjoituksistani on mennyt sinulta ohi: Ei lasten tarhaamiselle
Ei lasten tarhaamiselle - osa 2 kuka näistä on sinun lapsesi
Ei lasten tarhaamiselle - osa 3 kaikki pois piilosta
Ei lasten tarhaamiselle - osa 4 sähän vaan leikit
Ei lasten tarhaamiselle - osa 5 miksi potta meni nurin
Ei lasten tarhaamiselle - osa 6 kuka hoitaa minun lastani

Kevään jälkeen tekstiä on syntynyt muistakin aiheista ja alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen taidan kuitenkin nauttia mielipidekirjoittamisesta kaikkein eniten. Ruokaohjeet, sisustaminen ja maalaisromantiikanmakuinen fiilistely tuskin tulevat blogista häviämään, mutta itseni ilmaisemista vartenhan minä oikeastaan tämän blogin alunperin perustin. Silloin en vain osannut oikein kohdentaa ilmaisuani siihen polttavimpaan pisteeseen. Toisaalta painokas sana tarvitsee taakseen kirkkaan ajatuksen, jonka syntymiseen ja tarkentumiseen tarvitaan aikaa ja tilaa niin kuin muutenkin luovuuden kanssa. Mielipide vaatii henkilökohtaisen kipinän. Nähtäväksi jää, mitkä asiat jatkossa synnyttävät tarpeen paukuttaa näppäimistöä. 

Ketä varten kirjoitan?

On sanomattakin selvää ettei blogini komeile luetuimpien joukossa tai että sillä olisi mahdollisuus tehdä rahaa. Vakituisista lukijoista minulla ei ole aavistustakaan, mutta luulen niitä kuitenkin olevan. Kommenttiboksi on melkoisen hiljainen - kiitos kommentin jättäneille. Täytynee myöntää, että olen itsekin aika laiska kirjoittamaan palautetta tai vastaamaan kysymyksiin toisten blogeissa. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö lukisi niitä. Vuorovaikutuksesta on tullut ehkä hivenen yksipuolisempaa tai sitten se on sitä vain täällä. 

Kohdeyleisön määrittelemällä lukijoita olisi asiantuntijoiden mukaan mahdollisuus saada enemmän. En kuitenkaan halua orjuuttaa itseäni lukijoiden tai oman blogini ehdoille, joten pitäydyn ainakin toistaiseksi valitsemassani sillisalaatti-tyylissä. Säännöllinen julkaiseminen pitää lukijat kiinnostuneena, mutta jos ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa tai jaettavaa kannattaa mielestäni olla mieluummin hiljaa kuin postata kuva omasta kengänpohjasta. Puhun silloin kun on asiaa, en silloin kun kysytään. Jakamalla postauksiani sosiaalisessa mediassa omalla nimelläni ja kuvallani olen rikkonut illuusion tunnistamattomuudesta, mutta koetan jatkossa olla sen suhteen niuhompi.

Tämän pitkällisen pohdinnan lopputulos lienee, että istun alas ja nautin palan syntymäpäiväkakkua. Jos se on erityisen hyvää tai pahaa, kerron teille. Muussa tapauksessa kyseinen kokemus ei ole jakamisen arvoinen. 

Mielenkääntötemppu

  
                                            kuva lainattu netistä osoitteesta:http://www.fundogpics.com/puppies-kissing.html


Asenne ratkaisee, eikö niin? Jos on oikein hyvällä ja positiivisella mielellä liikkeellä, mikä tahansa voi olla mahdollista. Usko omiin kykyihin ja onnistumiseen luo kieltämättä hedelmällisemmän pohjan onnistumiselle kuin luovuttaminen etukäteen. Kuppini on ollut aina enemmän täysi kuin tyhjä, mutta viime aikojen suunnitelmat työn kuormittavuuden lisäämisestä ovat läikytelleet sisältöä vähän sinne ja tänne. Onko todellakin niin, että mieltä vääntämällä jokainen varhaiskasvatuksen ammattilainen kykenee vastaamaan vaikka 30 lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta laadukkaasti yhtä aikaa?

Mielenkääntötemppu alkaa taivaanrannan maalaamisesta. Henkilökohtainen paratiisi suunnitellaan tarkkaan, jotta tiedetään minne pyritään. Ammattilaisille sama tarkoittaa tässä tapauksessa varhaiskasvatuksen uusia kärkihankkeita, joihin me kaikki haluamme pyrkiä: lasten hyvinvointia, turvallisuutta ja hyviä oppimisen mahdollisuuksia. Lisätään joukkoon vielä ripaus lasten ja vanhempien osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia. Näyttää kieltämättä siltä, mitä itsekin työltäni haluan. Tärkeää on huomata, että usein tässä kohtaa viestiä tehostetaan näyttämällä joku söpö koirien halailukuva pohdiskelijoille ikään kuin kevennykseksi.

Kun tavoite on kaikilla kirkkaana mielessä, voidaan alkaa käydä läpi listaa pienistä ikävistä asioista, jotka ehkä saattavat aiheuttaa pientä epämukavuutta ja muutosvastarintaa arkeen. Yhden lapsen lisääminen aikuista kohti on kyllä tympeää, mutta ei mahdotonta. Subjektiivisen oikeuden rajaaminen purkaa jonkun paineita jossain ja päivähoitomaksujen lisääminen tuo rahaa kunnan kassaan. Ainoa vain, että subjektiivisen oikeuden rajaaminen tuo osapäiväisiä lapsia ryhmään 13/1 suhdeluvulla eli yhteen ryhmään saadaan ympättyä kolmekymmentä lasta yhtä aikaa. Pientä epämukavuutta siis vain luvassa. Ai niin - ja ne hoitomaksujen korotukset tuskin päiväkodin pieneen rahalippaaseen kolahtavat. Näille nyt vain ei voi mitään, kun ne on jo päätetty. Kyllä sitä myrskyä tarvitaan, että osataan tyyntä arvostaa. Ja tässä kohtaa allekirjoittanut aivan hämmästelee mielenkääntötempun voimaa, sillä mitään uudistuksia ei oikeasti ole vielä uudeksi laiksi kirjattu ja henkilökohtainen taisteluvalmius alkaa olla Raatteentien tasoa.

Mielenkääntötemppu jatkuu - seuraavassa kuvassa on merenranta ja auringonlasku. Päälle kirjoitettuna kauniilla kaunokirjoituksella: ´siirretään vuoria´, ´jokainen on oman onnensa seppä´ tai jotain muuta yhtä imelää. Jos jossain kohtaa tulee liian tiukkaa, hyvä työntekijä osaa luovia ja keksii kyllä uuden tavan hoitaa hommat. Jos ei kykene aivan niin loistokkaisiin suorituksiin, voi viimeisenä keinonaan jättää kaiken ylimääräisen hommailun ja keskittyä työhönsä eli perustehtävään. Tässä kohtaa ei-ilmeisesti-niin-loistokas -työntekijä miettii kauhusta kankeana, mitä kaikkea voisi jättää tekemättä ilman, että se olisi perustehtävän laiminlyöntiä. Yhdet kurahousut riisumatta, yhden lounaan jakamatta vai yhden kakkapyllyn pesemättä? Kaikki ylimääräinen on karsittu jo aikoja sitten. Toiminnan pedagoginen laatu riippuu lähinnä siitä kuinka paljon työntekijät paiskivat hommia hyväntekeväisyytenä omalla ajallaan, kuinka monta juoksuaskelta suostuvat sisällä ottamaan ja kuinka monta kertaa on pokkaa tehdä lasten kanssa samoja juttuja vain siitä syystä ettei ole aikaa suunnitella toimintaa eikä rahaa tarvikkeisiin ole ollut enää huhtikuun jälkeen. 

Onko tosiaan niin, että laiskat tai huonosti asennoituvat työntekijät vain kapinoivat muutosta vastaan. Kapinoivat että heidän ei tarvitsisi tehdä työajalla töitä. Hyvä työntekijä saa vaikka pataljoonan lapsosia toimimaan pelkän ajatuksen voimalla, harmonian ja sopusoinnun leijuessa koko ryhmän yllä. En tiedä onko se tarkoituksellista, mutta jostain syystä syyllisyys hiipii mieleeni. Hallituksen toimia vastustavan mielenilmaisun laimentamiseksi syyllistäminen tuntui olevan paras ase osallistumisinnon nujertamiseen. "Et sinä voi lähteä ja jättää lapsia yksin. Kyllä meidän täytyy huolehtia, että lapsilla on kaikki hyvin. Koskaan ennenkään ole toreilla huudeltu." Vaikka taitaakin olla niin, että vain ääntä pitämällä ja osallistumalla lapsien hyvästä hoidosta voidaan yrittää pitää kiinni. 

Miksi mielenkääntötemppu sitten ärsyttää niin valtavan paljon. Siksi että näennäisellä empatialla ja tsemppilauseilla ammattilaiset yritetään työntää takaisin siihen ruotuun, jossa on aina ennenkin oltu. Voidaan nyt hetki ärsyyntyä yhdessä, mutta sen jälkeen hyvä työntekijä ottaa kiltisti ylimääräiset työt vastaan yhtään nurisematta. Kysyin mieheltäni montako kertaa heidän koulutuksissaan on viljelty mietelauseita, söpöjä kuvia tai lausuttu runoja - ei kertaakaan ja jotenkin se ei edes jaksa yllättää.

Jos sinulla ei ole yhtään löysää työpäivässäsi tai tehtävämäärässä, naputtele itsesi allekirjoittamaan kansalaisaloite varhaiskasvatuksen kurjistamista vastaan. Jos olet yhtään kiinnostunut lasten hyvinvoinnista varhaiskasvatuksessa, mene allekirjoittamaan. Jos sinulla sattuu olemaan tylsää ja pari ylimääräistä minuuttia juuri nyt, mene allekirjoittamaan. Auta meitä ja allekirjoita: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1634

Ei lasten tarhaamiselle osa 6 - kuka hoitaa minun lastani?

Aiemmat juttusarjan kirjoitukset on kirjoitettu yleisellä tasolla, mutta kuitenkin mahdollisimman suorasanaisen rehellisesti työstä jota varhaiskasvattajat tekevät. Nyt mennään kuitenkin miljoona mailia henkilökohtaisemmaksi: minun omaan lapseeni. Omaan rakkaaseen muksuuni. 4-vuotias tyttöni on ollut päiväkodissa viime syksystä saakka. Miehen vuorotöiden ja aktiivisten isovanhempien ansiosta olemme pärjänneet 12 hoitopäivällä kuukaudessa emmekä välttämättä ole käyttäneet niitäkään kaikkia. Anoppini on hoitanut lapsia oman työhistoriansa aikana perhepäivähoitajana ja myöhemmin ryhmäavustajana päiväkodissa. Hän sanoi neidin vauvavuoden aikana, että hoitaa lastamme mielellään kun töihinpaluuni on ajankohtainen - pienen lapsen ei kannata mennä päiväkotiin. 

Viime syksynä odottelimme innoissamme päiväkotiarkea: kavereita, laajempia sosiaalisia suhteita, uutta toimintaa ja mielenkiintoisia päiviä. Kolmen kuukauden kesäloma loppuu pian, mutta tänä vuonna äidin mieltä painaa epäuskoinen tyrmistys, kauhistus ja ärsytys. Mikä ihme sai tuulen kääntymään näin voimakkaasti? Uusi voimaantullut varhaiskasvatuslaki ja kyseisen päiväkodin tulkinta siitä. 3-4 -vuotiaiden ryhmä on nyt jaettu 2 pienryhmään ja niissä molemmissa on hoidossa 2 vastuullisen verran lapsia. Yhdessä pienryhmässä on siis 14 lasta ja yhteensä samoissa tiloissa pyörii 28 muksua. Onko minun lapseni yksi kahdestakymmenestäkahdeksasta! Kaikkein eniten tässä kuviossa kuumottaa lakiin painettu teksti:

5 a §

Päiväkodin yhdessä ryhmässä saa olla yhtä aikaa läsnä enintään kolmea hoito- ja kasvatustehtävissä olevaa henkilöä vastaava määrä lapsia.

On nimittäin päivänselvä asia, etteivät ryhmän 4 työntekijää ole yhtä aikaa paikalla. Se joka tulee aamulla aikaisin, lähtee viimeistään välipalalta. Se joka kulkee viimeisenä portista ulos, tulee töihin aikaisintaan klo 9. Tämä on siis yleistäen normaalitilanne. Entä sitten kun työntekijä sairastuu ja toisella on vasukeskustelu? Entä kun päiväkoti järjestää kivaa iltaohjelmaa tai vanhempainillan? Minä olen valitettavan tietoinen siitä, että ne jotka tulevat silloin aikaisin, lähtevät jo ruualta ja tekevät samalla läpsystä vaihdon iltavuoroon saapuvien kanssa. On aivan "normaalitilanne" että 2 työntekijää hoitaa 28 lasta koko päivän. 

Miten käy haaveilevan lapseni, joka näkee maailman niin erilailla kuin aikuiset. Hänen joka pysähtyy mielellään katsomaan kiviä ja tutkimaan pilviä. Hänen joka piirtelee ilmaan taikasauvalla, laulaa ja leikkii koko valveillaoloaikansa. Kuka ehtii ottaa vastaan ja lohduttaa ikävän pois? Kuka kysyy kuulumiset ja juttelee mukavia? Kuka pyyhkii vessareissulla ja muistuttaa käsien pesemisestä? Kuka auttaa pukemaan henkselit, käsineet, kengät ja suoristaa lahkeet? Kuka ne riisuu ja ripustaa kuivumaan? Kuka silittää pimeässä nukkarissa, kun pelottaa ja ikävä yllättää? Kuka kannustaa maistamaan kaikkea ja huolehtii tarpeellisesta ruuan määrästä? Kuka auttaa kaveruksia leikkimään yhdessä? Kuka huolehtii etteivät pojat taas kiusaa? Kuka kuuntelee ettei ketään loukata tai jätetä leikistä pois? Kuka kertoo näille pienille kuinka ylipäätään leikitään yhdessä muiden kanssa? Oman haaveilijani lisäksi ryhmässä on prinsessoja, seikkailijoita, rallikuskeja ja villipetoja 27 kappaletta.

Tuo loppumaton litania piti sisällään vain perushoidon. Ne asiat, joiden pitäisi sujua ilman erillisiä suunnitelmia. On uuvuttavaa edes yrittää kuvitella kuinka tuollaisessa joukossa saadaan toteutettua laadukasta pedagogiikkaa. Saako huomion vain se, joka häiritsee kaikkein eniten? Vastataanko vain sen kysymyksiin, joka huuta kovimmin? Leikkaa viivoja pitkin leppäkerttu - voi olla ylivoimainen tehtävä jos ei koskaan ennen ole leikannut. Se joka osaa leikkelee innostuksissaan koko kertun pieneksi silpuksi, kun haaveilija vasta tutkii saksien väriä. Saako hyväksyntää ja kiitosta vain se, joka pystyy miellyttämään aikuisia kaikkein parhaiten. Positiivinen sana, kannustus ja kiitos ovat valtavan tärkeitä pienelle ihmiselle. Entä jos kukaan ei ehdi huomioida. Kuinka paljon hallaa 8 tunnin aikana pystytään tekemään?

Aika kamala ja kaaottinen on äidin mieli tänä vuonna ennen päiväkotiin palaamista. Entä jos päiväkoti ei sittenkään ole pienen ihmisen paikka - niin kuin anoppi sanoi. Pieniä ovat nimittäin vielä 4, 5 ja 6-vuotiaatkin. Niin erilaisia kuin aikuiset vaikka aikuiset ja varsinkin päättäjät tuntuvat sen unohtavan. Minun ihanan lapseni ansaitsee ystävällisen hymyn, kauniin sanan ja hellän kosketuksen joka hoitopäivä - niin ansaitsee sinunkin. Mistä löytyy syli ja hali kaikille 28 lapselle?

 

Ei, lasten tarhaamiselle osa 5 - miksi potta meni nurin?

Kyllä kaikkien täytyy kantaa kortensa kekoon, jotta tästä suosta päästään ylös - myös varhaiskasvatuksen - tai niin kuin monesti kylillä huudellaan: päiväkodin tätien. Voi tytöt ja pojat kuinka kauan tällä alalla on oltu alennuslaarissa. Kaikkein pahinta siinä lienee se, että paljon on mennyt arvotavaraakin omasta edestään, kun alan rautaiset ammattilaiset ovat päättäneet nostaa kytkintä ja lähteneet parempipalkkaisiin ja arvostetumpiin hommiin. 

Otapa hyvä asento tuolillasi ja mieti omaa työtäsi. Kuinka suuren panoksen annat tehtävissäsi? Riittääkö työaikasi siihen, että saat hommat hoidettua mallikkaasti maaliin saakka vai joudutko lahjoittamaan vapaa-aikaasi hyväntekeväisyytenä, jotta kädenjälkesi vastaa omalle työllesi asettamiasi tavoitteita? Iso käsi ja läpy läpy sinulle, joka pystyt toteamaan empimättä, että et vie töitä kotiisi. Suuri osa varhaiskasvattajista kuuluu epäilemättä juuri toiseen ääripäähän. Siihen porukkaan joka tekee kaiken mitä pyydetään ja vähän päällekin pyytämättä minkäänlaista korvausta tekemästään työstä tai hankkimistaan materiaaleista. Olen viime päivät miettinyt kovasti muita ammattiryhmiä jotka suostuisivat samaan.

Aloitetaanpa vaikka materiaaleista. Kuntien rahahanat on vedetty niin tiukille ettei olemassa olevin varoin ole mahdollista hankkia kuin välttämättömimmät tarvikkeet pedagogiikan toteuttamiseen:välineisiin ja tarvikkeisiin. On aivan turha kuvitella että toiminnan suunnittelun lähtökohtana olisi idea, vaan se mitä talosta sattuu löytymään käyttökelpoisena. Tällaisesta köyhyydestä johtuen työntekijät kantavat materiaaleja kotoaan ja ostavat omilla rahoillaan kaikkea pientä. Luonnonmateriaalit ja kierrätys kunniaan, mutta ei niiden hankkimiseen työaikaa ehdi käyttämään. Kuinka moni rakennusmies koluaa kotinsa työkalupakkeja käyttökelpoista hylsysarjaa etsien ja pakkaa aamulla taskut täyteen omia rautanauloja, ruuveja ja liittimiä? Ravintolakokki rahtaa patoja ja kattiloita työpaikan ja kodin väliä? Empä usko. Millaisilla välineitä poliisit löytäisivät työnsä tueksi omasta kodistaan? Nippusiteitä, narunpätkiä ja kaulimen?

Monilla työpaikoilla on käytössä työvaatteet tai jonkinlainen korvaus varusteiden hankkimista varten. On toki lapsia kohtaan ihanaa, etteivät aikuiset ole päiväkodeissa univormuihin tai hoitotakkeihin pukeutuneina, mutta työvaatteiden hankkiminen on iso kuluerä. Jokainen vaate täytyy laittaa pesuun heti työpäivän jälkeen, koska toimeliaan ja halintäyteisen päivän päätteeksi vaatetukselta löytyy ruokalista, kyyneleitä, räkää ja kuolaa sekä kaikki talossa kiertävät pöpöt. Täytyy olla kunnon toppavaatteet, sadevaatteet, kevät- ja syyskeleihin sopivat ulkovaatteet, työkengät, kumpparit, talvikengät jne. Lapset kyllä tarkenevat säässä kuin säässä eikä syynä sisälle jäämiseen voi olla aikuisten huono varustautuminen. Vaatteissa täytyy voida kiipeillä, ryömiä, istua, kumarrella ja juosta - myös aikuisten. Jos ei halua vapaa-ajallaan kulkea sellaisessa varustuksessa, työvaatteita saa ostaa melkoisen määrän vuodessa. 

Vanhemmat toivovat usein varhaiskasvatuksen tarjoavan elämyksiä, retkiä ja pedagogista toimintaa. Eipä siinä mitään. Samaa minäkin odotan lapseni päiväkotiuralta. Vain harvat asiat ovat ilmaisia. Retkikohde voi olla ilmainen, mutta hyviä paikkoja ei ole pienten jalkojen kulkuetäisyydellä ja varaa bussimatkailuun on tasan 0e. On siis sattuman kauppaa pystytäänkö yhtään retkeä järjestämään. Onnellisia saavat olla ne, joiden päiväkodin lähellä on monipuolista ympäristöä. Muille se on sitten voi voi. Mietipä siis millaisen matkan oma lapsesi jaksaa kävellä ja piirrä toimintasäde sen mukaan. Sota-aikojen lapsille tiedoksi: pari kilometriä suuntaansa on kova sana tämän päivän 3-vuotiaille, jotka eivät välttämättä ole juuri kävelylenkkejä harrastaneet. Tarkoitus ei kai ole synnyttää lapsissa pelkoa ja ahdistusta. Korkeanpaikankammoinen aikuinenkaan tuskin hakeutuu nouhoojaksi tai nosturinkuljettajaksi.

Varhaiskasvatuksen täytyy saada arvostusta. Sen vuoksi ihmiset uhraavat aikaa ja rahaa pelkkien papukaijamerkkien toivossa. Tämän päivän linjaukset osoittavat karulla tavalla, että isommassa mittakaavassa kaikki se on turhaa. Se minkä annat vapaaehtoisesti nyt, vaaditaan sinulta itsestäänselvyytenä seuraavan kerran. Opettajat koetaan monessa mielessä hankalana työntekijäryhmänä, joka ensimmäisenä lisätehtävän saadessaan kysyy, kuka maksaa ja millä ajalla tehdään? Meillä varhaiskasvatuksen puolella sääntönä tuntuu tähän saakka olleen enemmänkin se: kyllä me tämä homma hoidetaan! Me ollaan niin reippaita! Pitäisi ottaa opettajista mallia, sillä tyhmä ei ole se joka pyytää vaan se joka suostuu ilmaiseksi tekemään.

Lasten kasvatuksessa tuosta pelkän reippauden hokemisesta on pikkuhiljaa siirrytty lapsilähtöisyyteen ja osallisuuteen. Suomeksi sanottuna siihen, että lapsilla erilaisine luonteineen ja piirteineen on oikeus tulla kohdatuksi arvokkaasti ja kunnioittaen. Pitäisiköhän meidän pitää huolta siitä, että meidät ammattilaisina kohdataan samalla tavalla? Kannustussanoja ja hienoja motivaatiolauseita viljellään siellä ja täällä samaan aikaan, kun työn tekemisen edellytykset kapenevat entisestään. Kuulostaa yhdistelmältä joka saa haaveilemaan sittenkin miesvaltaiselle alalle hakeutumisesta. Siellä kukaan ei oleta sinun tekevän ylimääräisiä töitä maksutta. Pelkkä kiitos ja pärjäämishenki eivät valitettavasti tässä palkkakuopassa elätä.

Jos ajattelet tässä kohtaa meidän vain leikkivän, istu vielä pikkuisen pidempään ja palaa juttusarjan aiempien avautumisten pariin tästä: Ei, lasten tarhaamiselle, kuka näistä on sinun lapsesi, kaikki pois piilosta ja sähän vaan leikit.  

Uuden varhaiskasvatuslain piti tuoda jonkinlaista helpotusta räjähtämispisteessä oleviin lapsiryhmien kokoihin. Syvällä mielenkiinnolla odotan, millaisia kiertely ja kaartelumahdollisuuksia lakiin on jätetty. Minä en nimittäin usko, että isojen ryhmässä olisi vain 21 lasta kerralla paikalla tai pienillä 12. Laki on astunut voimaan 1.8.2015 ja se on voimassa kunnes toisin todistetaan - ainakin ensi syksyyn saakka. 

Ei lasten tarhaamiselle - osa 4 sähän vaan leikit

En tiedä mistä, mutta jostain on lähtenyt leviämään sellainen valitettavan yleinen käsitys jonka mukaan päiväkodissa vain leikitään - niin lapset kuin aikuisetkin. Käsitys on kaukana todellisuudesta vaikka kuinka itse haluaisin sen olevan totta. Harmittavan harvoin vakihenkilökuntaan kuuluvilla aikuisilla on aikaa oikeasti leikkiä lasten kanssa. Oikein pätevät harjoittelijat ja koulujen tettiläiset ovat varsinainen piristysruiske lapsille - he ehtivät yleensä heittäytyä leikkimiseen. 

Tehdäänpä nyt heti alkuu selväksi tämä asia: leikkiminen ei ole VAIN leikkimistä. Leikki ei ole lapsen työtä, ei ainakaan siinä mielessä, että sitä mentäisiin tekemällä tekemään jonnekin tai se olisi tavoitteellista toimintaa. Lapsi kyllä oppii asioita leikin kautta ja leikkiä voidaan aikuisjohtoisesti käyttää välineenä monen asian havainnollistamiseen tai tutkimiseen, mutta ei lapsi koe leikkiä sillä tavoin. Leikki on lapsen tapa toimia. Lapsi katsoo maailmaa leikki-lasien kautta. Siksi olisikin äärettömän tärkeää ehtiä olla mukana leikeissä. Etenkin niissä joiden aiheet lähtevät lapsista itsestään. Lapsi voi leikkiä hautajaisia, päiväkotia tai lääkäriä - kokemuksia joiden läpikäymiseen hän tarvitsisi aikuisen apua. Kokeilepa saada suorilla kysymyksillä niin paljon tietoa kokemuksesta kuin leikkiä seuraamalla.

Lasten kanssa leikkimistä voisi puolustaa muistakin näkövinkkeleistä. Leikissä mukana ollessa opetellaan toimimaan yhdessä toisten lasten kanssa. Jaetaan lelut, leikkitila ja toisten huomio. Opetellaan kestämään pettymyksiä ja tuntemaan kaverien huumorintajun rajat. Opetellaan ottamaan kaikki mukaan leikkiin ja arvostamaan erilaisuutta. Näihin asioihin tarvitaan aikuisen apua. Muuten vahvat elävät, ujoista tulee perävaunuja ja joku kokee kiusaamista ja syrjintää jo päiväkodissa! Voi kun aikuisilla olisi aikaa olla mukana leikeissä.

Mitä työntekijät sitten työajallaan tekevät, jos eivät kerran ehdi edes leikkimään. Eivätkä muuten ehdi kyllä juoruamaan tai kahvittelemaan. Varhaiskasvattaja tekee yhteistyötä vanhempien kanssa. Hän juttelee jokaisen vanhemman kanssa jotain lapseen liittyvää ainakin kerran päivässä. Kertoo hassut sattumukset, pahanmielen aiheuttajat, muistuttaa tarvittavista vaatteista ja tulevista tapahtumista, kirjoittaa vanhemmille tapahtumakalenteria, dokumentoi tehtyjä juttuja sähköiseen järjestelmään ja ottaa kuvia juttujensa mausteeksi. Jokaiselle lapselle tehdään varhaiskasvatussuunnitelma vanhemman kanssa keskustellen. Näillä jutteluille varataan aikaa vanhempien työajan ulkopuolelta - ei aivan helppo juttu. 

Kiitos jo aiempien vyön kiristysten varhaiskasvattaja huolehtii myös yleisestä viihtyvyydestä pyyhkimällä pöytiä, lakaisemalla lattioita, vaihtamalla lakanoita, petaamalla sänkyjä, pesemällä pyykkiä ja tiskaamalla astioita. Ei meillä ole täysipäiväistä siivouspalvelua käytössä. Kun lapsi oksentaa lattialle ensimmäisenä hommana ei suinkaan ole lohduttaminen ja selän silittäminen vaikka se olisikin lapselle kaikkein tärkeintä. Varhaiskasvattaja etsii astiaa alle, hätistää kiinnostuneet tutkijat kauemmas, siirtää oksentajan vessaan, riisuu likaiset vaatteet ja vaihtaa puhtaat päälle. Seuraavaksi siivotaan lattia ja vasta sen jälkeen lohdutetaan, silitellään ja soitetaan äidille.

Lasten päiväunien aikaan ehtii hyvässä lykyssä juomaan yhden kupin kahvia, siis viettämään työpäivän ainoan tauon. Yksi aikuisista valvoo aina lasten unta vaikka kaikki nukkuisivat. Ensimmäinen lähtee nukkarista kun satu on luettu, toinen yleensä siinä kohtaa kun kaikki nukkuvat. Tauon pituus riippuu aivan siitä kuinka lapset saadaan rauhoittumaan. Joskus se on hätäinen puoli kuppia toisinaan jopa koko kupillinen. Nukkumaikana aikuiset pitävät koko talon palaverin, oman tiimin palaverin, auttavat toisen tiimin palaverissa, kirjaavat koneella kaiken mahdollisen lapsilukumäärästä ruokailijoihin, tuleviin ja menneisiin tapahtumiin. Suunnittelevat koko ryhmän ja pienryhmän toimintaa, käyvät koulutuksissa, tyhjentävät kuivauskaapin, tuulettavat matot ja ottavat vastaan herääviä lapsia - tai niitä jotka eivät saa päiväkodissa nukkua.

Ruokatauko on tuntematon käsite. Meillä se on esimerkkiruokailu eli aivan täyttä kasvattamista ja läsnäolemista. Jos pienen lapsen vanhempana lämpimät ateriat ovat luksusta, voit kuvitella mitä se on yli 20 lapsen ryhmässä. Me muuten maksamme siitä ruuasta saman verotusarvon kuin muutkin työntekijät . Varsinainen luontaisetu vaikka se on enemmänkin tärkeä esimerkkitapahtuma. Vaikea on kannustaa maistamaan jos ei itse syö tai tuo omalle lautaselleen eri eväät. Joka paikassa esimerkkiruokailuun eivät ole oikeutettuja edes kaikki ryhmän työntekijät. Pienryhmissä ruokailun parhaat puolet voidaan unohtaa siinä kohtaa. 

Lasten leikkiaikana aikuisetkin voisivat leikkiä, mutta iltapäivisin ryhmän aikuisia on paikalla kolmen sijasta enää kaksi. Molemmat eivät voi mennä mukaan pienen porukan leikkiin. Lapsia nimittäin on paikalla tässä kohtaa reilusti toistakymmentä. Vaikka toinen keskittyisi muihin lapsiin aina tulee joku tilanne, jonka vuoksi toisenkin huomio täytyy siirtää koko ryhmään. Tulee puhelu, vanhempi hakemaan lastaan, lapsia menee vessaan - joku tarvitsee toisen aikuisen huomion kokonaan itselleen. Kannattaa siis olla todella iloisesti yllättynyt aina kun näät työntekijän leikkimässä pienen lapsiryhmän kanssa. 

kuva Tiina Salldén Os Paakkinen

Hallitusohjelman julkaisemisen jälkeen on tullut selväksi, ettei suurella yleisöllä oikeasti ole realistista käsitystä varhaiskasvattajien työstä. Edes vanhemmat eivät useinkaan ole tietoisia siitä mitä hoitopäivän aikaansaaminen pitää sisällään. Toki ammattilaisten omaa syytähän se pitkälti on siinä mielessä, että kukaan ei aiemmin ole saanut suutaan auki - asia ei ainakaan ole liikuttanut suurempia massoja. Me olemme nimittäin osallistuneet näihin säästötalkoisiin jo vuosia: kunnat eivät ole palkanneet sijaisia, toimia ei ole täytetty, rahat kiinteistöjen kunnostamiseen, materiaaleihin ja lasten leluihin on viety niin tiukalle kuin voi, lapsiryhmien kokoa on venytetty "tilapäisesti" milloin milläkin syyllä jne. Me olemme kantapään kautta oppineet venymisen hinnan. Me tiedämme, että jos annamme kasvattaa lasten määrää aikuista kohti seitsemästä kahdeksaan, maantapa venyttämisineen tulee olemaan pian yhdeksästä kymmeneen. Älkää siis tulko väittämään että kyse on yhdestä lapsesta tai että me emme aijo osallistua talkoisiin. Meteli nimittäin nousi vasta nyt, kun kyse alkaa olla siitä pysyvätkö lapset enää turvassa. Varhaiskasvatuksen laatu voidaan oikeasti unohtaa jos silmukka vielä kiristyy - kysymys on enää selviämisestä. 

Ei, lasten tarhaamiselle - osa 3 kaikki pois piilosta!

Seuraavan kerran kun tumahdat päiväkodin ovien sisäpuolelle keskelle kaameaa jotenkuten hallittavaa kaaosta, totuus voi olla juurikin se minkä silmilläsi näet. Yksi varhaiskasvattaja yrittää hallita epätahtiin soittavaa orkesteriaan. Niin hallita, ei johtaa. 20 lasta ja yksi aikuinen sulloutuneena kahteen pieneen tilaan: ryhmähuoneeseen ja nukkumahuoneeseen. Olisi valehtelemista väittää, että ryhmillä olisi tuon enempää jakotiloja käytettävissään. Eteisessäkin joskus leikitään, luetaan tai opetellaan asioita, mutta ei niin lähelle ulko-ovea voi päästää lapsia turvallisesti leikkimään, kun kukaan ei repeä valvomaan.

Se aikuinen on oikeasti kamalan pahoillaan siitä ettei pysty kunnolla vaihtamaan kanssasi kuulumisia ja kertomaan päivän tapahtumista. Sillä samalla hetkellä täytyy myös harjoittaa rauhanturvaamista, antaa huomiota ja hellyyttä, palata lukemaan kirjaa tai pelaamaan peliä, joka keskeytyi vartti sitten. Jos jokin asia tai palaute on siis jäänyt mieleesi pikkuisen hutaisten möläytettynä, syy todennäköisemmin on tämä kuin se ettei asia oikeasti olisi työntekijän mielestä tärkeä. On inhottavaa jutella yhden lapsen asioista toisten lasten tai vanhempien kuullen, mutta kahdenkeskiset keskustelut ovat kyllä tällä työntekijämäärällä totaalinen järjestelykysymys. 

Kohdatessasi yhden työntekijän 15 lapsen kanssa aamupalalla, toinen työntekijä ei ole piiloutunut kahvihuoneeseen tai vessaan. Hän on sairaslomalla, vapaapäivällä, koulutuksessa tai auttamassa jossain toisessa ryhmässä. Voi olla että iltapalaverin takia seuraava työntekijä tulee töihin vasta puoli kymmeneltä ja kolmas kahdeltatoista - siinä kohtaa kun aamuvuorolainen jo lähtee kotiin. Hän joka on jakanut 15 lapselle aamiaisen. Ottanut ovelta vastaan 2 itkuista lasta syliinsä ja saanut siinä samalla sanallisesti pyytäen muut lapset istumaan pöydässä ja keskittymään puuroonsa. Sen jälkeen aamuvuorolainen luutua pöydät, jakaa pastillit ja päästää lapset leikkimään. Jonkun toisen ryhmän avustaja käy ehkä hakemassa ruokakärryn pois. Yhdeksään mennessä suurin osa ryhmän lapsista on jo paikalla. Tavallisenakin päivänä ryhmän 3. työntekijä tulee töihin klo 9, jolloin lapsia on 22. 

Aikuisten ja lasten suhdeluku täsmää karkeasti heittäen yhdeksästä kahteen. Sen pidempään kaikki kolme eivät ole töissä yhtä aikaa. Aika tavallista on että lastentarhanopettaja lähtee suunnitteluajalleen aiemmin. Joskus aamuvuorolaisen päivä loppuu jo klo 12. Päiväunien jälkeen kaikki 22 tarvitsevat jotakin: herättäjää, vessakaveria, auttajaa pukemisessa, välipalaa. Lisäksi lasten sängyt täytyy pedata ja nukkumahuone laittaa leikkikuntoon. Näiden pakollisten tehtävien lisäksi 2 aikuisen pitäisi ehtiä kuuntelemaan, juttelemaan, lohduttamaan ja sylittelemään. Ei auta laittaa päätä piiloon. Ei lapsen vaikka nukuttaisi eikä aikuisen vaikka tuntuu ettei joka paikkaan repeä. Tahti on tämä eikä siitä voi joustaa. Lapset tarvitsevat ruokaa, keittiö tiskinsä jne. Todella mukavan kuuloinen tapa herätä päiväunilta - eikö sinustakin.

Välipalan syömisen jälkeen toisen täytyy lähteä viemään astiat keittiöön, jopa laittaa tiskikone päälle, tyhjentää kuivauskaappi ja pyyhkiä pöydät. Koko tämän ajan lapsiryhmä on yhden aikuisen kanssa. Voi olla että se ruuan läpivaluttaja joutuu hetken odottamaan vessassa "pyyhkimään", kun koko muuta ryhmää ei voi ottaa sinne mukaan. Vai miltä kuulostaisi keskeyttää omat työt jatkuvasti sen takia, että kaverilla on ollut hätä? Tai miltä tuntuisi istua vessassa, kun tietää että kohta saapuu koko komitea tapahtumaa ihmettelemään - mikä yksityisyys?

Pienen hetken ajan lapset ehtivät leikkiä rauhassa. Miltä kuulostaa kun kymmenkunta lasta leikkii samassa huoneessa noin neljää eri leikkiä? Kamalalta, korviahuumaava humina, porina ja iloiset kiljahdukset täyttävät huoneen. Vaikka kukaan ei huutaisi, ryhmästä syntyvä hälinä tunkeutuu selkäytimeen saakka ja väsyttää. Sitten vielä se tosiasia lasten aidosta omaehtoisesta leikistä, joka kehittää kaikkein eniten: sitä ei voi tehdä hiljaa. On vaarallista jos paloauton sireeni ei toimi, leijonat karjuvat, hevoset hirnuvat jne. 

Leikkiaika kestää sen kolme varttia kunnes ensimmäisiä aletaan puuhaamaan vessaan ja pukemaan, jotta päästään ulos ennen neljää, kun toinen työntekijöistä lähtee kotiin. Kaikkein pahinta on se aika vuodesta, kun päälle puetaan kaikki mahdolliset välivaatteista kurahousuihin, villasukkiin ja kumppareihin. Kun ei se meidän muksu tarvitse kuravaatteita, tiedoksi vain: en ole vielä kertaakaan törmännyt vettäpitäviin ulkovaatteisiin, jotka olisivat pitäneet lapsen kuivana koko ulkoiluajan. Aivan sama mitä haalarivalmistajat sanovat. Hyvin nukuttujen päiväunien ja maittavan välipalan jälkeen virtaa riittää. Kolme lasta piiloutuu nukkariin, kaksi tappelee vessassa, yksi ei halua lähteä ulos ja kymmenen ei ainakaan aijo laittaa kuravaatteita päälle. Kaksi aikuista siis huolehtii että jokainen käy vessassa, katsoo ulkovaatteet valmiiksi, piilottaa navan ja nilkat, auttaa vetoketjuissa, kengissä, lahkeissa, kinttaissa ja niissä kurahousuissa. Samaan aikaan siivouttaa lelut laatikoihin, ratkoo pari triangelidraamaa, luovuttaa meluisessa eteisessä pari lasta vanhemmilleen, siistii ryhmätilan ja etsii piiloon menneet lapset. Vasta kun suurinosa on jo pukemisen kanssa hyvässä vauhdissa, toinen työntekijöistä pääsee hakemaan omat vaatteensa, jotta hikipäissään eteisessä jonottavat lapset pääsevät ulos. Kun neljänvuorolaiset lähtevät kotiin, koko päiväkodin kaikki lapset jäävät muutaman iltavuorolaisen vastuulle. Riippumatta siitä onko lapsia kymmenen vai kolmekymmentä. 

Jos siis vieläkin olet sitä mieltä, että päiväkodissa yksi aikuinen hoitaa vain 7 lasta ja että se kahdeksaskin mahtuisi mukaan heittämällä niin mene toki kokeilemaan. Kaikkein punaisin vaate on se nokkela kysymys: miten entisaikaan ja nyt on suuren perheen lapset saatu hoidettua? Tässä kohtaa täytyy vetää syvää henkeä. Varhaiskasvatuksessa ei olekaan tarkoituksena se, että isommat lapset hoitavat niitä pienempiä. Varhaiskasvatuksen olisi tarkoitus tarjota oppia, iloa ja virikkeitä niin pienille kuin vähän isommillekin pienille: 5-vuotiaan ei pitäisi joutua missään tilanteessa huolehtimaan pienempien lasten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta! Vanhemmat maksavat satoja euroja kuukaudessa päivähoitomaksuja. Luulisi, että sille rahalle halutaan jotain vastinetta. Vai riittääkö ulkomaanmatkan kohdalla se, että saa katsoa kuvia Thaimaan rannoista ja pääsee samalla rahalla Ruotsinlaivalle? 

Tämä on kolmas postaus juttusarjaan Ei, lasten tarhaamiselle. On kai itsestään selvyys etteivät tilanteet ole suoraa kopioituja tietystä päiväkotiryhmästä vaan yleisesti ottaen arkea siellä ja täällä. Tämä huomio koskee siis kaikkia juttusarjan kirjoituksia.

Ei, lasten tarhaamiselle - osa 2 kuka näistä on sinun lapsesi?

Vain kovat pärjää:

Luulin nykysukupolvien päässeen yli siitä ajatuksesta, että 3-vuotiaiden on aika oppia pärjäämään. Ylipäätäänkin siitä, että vain jääräpäitä ja kovaäänisiä ihmisiä kuullaan ja kuunnellaan. Kiitosta saavat ne, jotka sen ottavat. Ja toisaalta ne kiltit ja hiljaiset joista ei koskaan lähde minkäänlaista ääntä - ei sillä ole mitään väliä millaisia ajatuksia tuollaisella lapsela olisi. Ihanaa kun ei ole häiriöksi, niin edes joku on koko päivän hiljaa. 

Minä ihan oikeasti luulin, että nykyinen varhaiskasvatus on jotain aivan muuta! Sillä hiljaisella on ainakin minulle ollut aivan yhtä paljon asiaa kuin kovaääniselläkin. Jutteleminen on vaatinut rauhallisen ajan ja paikan vaikka hiekkalaatikon reunalla tai keinussa vauhtia antaessa, ryhmätilan lukunurkkauksessa tai silloin kun olen hoksannut mennä auttamaan vetoketjun kanssa. Hiljaisella on paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Hän ei vain halua esittää niitä koko ryhmän kuullen. Usein hän puhuu niin pienellä äänellä ettei sanoma mene perille ellei kuuntelija asetu aivan lähelle. Ulosmennessä hiljainen odottaa kaikkein pisimpään - aina - koska aikuiset eivät kaiken sen metelin keskellä ehdi huomaamaan, että hän tarvitsisi apua. Ei, ulosmenotilanteissa yhdellä aikuisella ei ole puettavanaan 7 lasta vaan kaikki 25 siinä kohtaa kun "iltavuorolainen" ei ole vielä tullut ja toinen työntekijä on mennyt juoksujalkaa pukemaan omia vaatteitaan.

Se kovaääninen on tottunut saamaan viestinsä perille. Hän on ryhmän väriläiskä, hauskuuttaja ja villitsijä. Loistava yhteishengen luoja ja hyvä kaveri erilaisille lapsille. Kovaääninen saa hiljaisen mukaan yhteiseen leikkiin, hän hoksauttaa myös aikuisia erilaisista päällä olevista tilanteista. Kovaäänisessä on monia mahtavia piirteitä, jotka huomioimalla lapsen saa kasvamaan kymmeniä senttejä pituutta ja venymään "en mä osaa"-ajatusten ohi. Saattaapa hän siinä mennessään tsempata muutkin mukaansa. 25 lapsen ryhmässä kovaäänisyys ei kuitenkaan ole se kaikkein odotetuin ominaisuus. Niin suuressa ryhmässä tavallinenkin puhe muuttuu meteliksi. Arvatkaapa kuinka lujaa kovaääninen silloin joutuu huutamaan. Vastaanotto ei yleensä ole kovin kannustava - kehumisen sijaan kieltoja. Tällaisen päiväkotipäivän jälkeen kotona rytisee ja paukkuu, koska kovaääninen ei ole koko päivänä saanut kerrottua yhtään asiaa aikuiselle loppuun saakka - saattaishan se itselläkin turhauttaa.

Jokaisella ryhmällä on yleensä aina oma ongelmalapsensa. Tai nykymallissa ehkä enemmänkin lapsi jonka kanssa voisi tulla jatkossa ongelmia. Tämä lapsi näkyy yleensä ryhmänsä haittatilastojen kärjessä. Hän on se, joka vie lelut, tönii, puree ja kiusaa. Lapsi vähät välittää aikuisten kehotuksista ja käytöksellään väsyttää kaikki. Vanhemmat kyselevät hiukan huolestuneena, kuka tällainen Martti oikein on? Lapsi ei ole kone, johon päivitetään samat asetukset, kun 3 vuotta pasahtaa mittariin. Tämä lapsi ei ole ongelma. Hän ei vain vielä hallitse sosiaalisia taitoja, osaa leikkiä yhdessä tai hillitse pettymystään kovin hyvin. Martti tarvitsee aikuisen tarpeeksi lähelle. Ei vanginvartiaksi vaan antamaan kiitosta ja kehuja - ja etenkin neuvomaan leikkiasioissa. Martti ei pääse mukaan leikkiin, koska hän ei osaa kertoa vielä toisille haluavansa mukaan. Martti ei tiedä mitä toiset leikkivät ja millaisilla rooleilla. Aikuisen pienellä avustuksella leikki alkaa ja sujuu yleensä pienen taustatuen voimalla. 

Voit muuten olla varma, että Martti ottaa huomion - hyvällä tai pahalla. Etenkin siirtymätilanteiden kaaottisuus saa Martin suunniltaan. Aikuinen ei anna jakamatonta huomiota vedellessään kymmeniä kurahousujen lahkeita saappaiden päälle tuulikaapin lattialla. Martti ehtii hyvin lyhyessä ajassa heittelemään Maijan kinttaat toisen ryhmän kuivauskaapin päälle, lyödä Pekkaa ja karata ryhmän puolelle levittelemään leluja. Martti ottaa huomion. Kun aikuinen palaa Martin luo ja keskittyy yksin häneen, poika osaa pukea kaikki ulkovaatteet ilman ongelmia. Martti ei tarvitse/ saa kunnalta henkilökohtaista eikä tähän ryhmään ole riittänyt ryhmäavustajaa. Yksi ryhmän aikuisista kulkee Martin taustalla. Kaksi muuta huolehtivat lopuista 24 lapsesta - siis päiväuniin saakka jonka jälkeen aamuvuorolainen lähtee kotiin ja aikuisia jää koko ryhmään vain kaksi. Uuvuttavan monta siirtymää ja pullonkaulakohtaa vielä edessä. 

Minttu on uskomattoman ujo, arka ja päättäväinen tyttö, jonka päiväkotiin tuleminen on yleensä melkoista tahtojen taistelua. Neljässä kuukaudessa on jo päästy siihen ettei kyyneliä tarvita, mutta pienikin muutos esimerkiksi tädin sairasloma, vie tilanteen jälleen aloituspisteeseen. Minttu siirretään itkevänä äidin sylistä aikuisen syliin. Äiti on jo reipastunut sen verran että lähtee ensimmäisten heippojen jälkeen ulos ovesta eikä palaa takaisin. Joskus Minttu suostuu maistamaan puuroa aamupalalla, toisinaan taas ei, mutta saavutus jo sinänsä että ruokapöytään saakka päästään. Minttu ei ole taivuteltavissa. Hän ei muuta mieltään jos on jotain päättänyt. Minttu kulkee päivän aikuisen käsipuolessa ja puhkeaa riipivään itkuun, jos joutuu hetkeksi istumaan pikkuisen kauemmas aikuisen mennessä auttamaan toista lasta jossain asiassa. Ryhmään tuleviin sijaisiin, harjoittelijoihin ja vieraileviin tähtiin Minttu ei totu koko toimikauden aikana. Jos aikuisten kokoonpano saadaan pidettyä samana, Minttu uskaltautuu jo leikkimään toisten lasten kanssa. Parhaassa tapauksessa jopa villiintyy muiden lasten seurassa. Ehkä jossain vaiheessa Minttun uskaltautuu paljastamaan myös muille muksuille kuinka hauskat jutut hänellä on. Tässä on yksi syy sille miksi satunnaiset harjoittelijat eivät korvaa ryhmäavustajaa vaikka olisivat kuinka näppäriä.

Otava on ryhmän luova tyyppi. Hänellä ei ole minnekkään kiire. Pukemistilanteessa hän tutkailee omia kasvojaan peilin edessä hievahtamatta, siirtyy sen jälkeen tutkimaan ovenkahvan heijastamista ja siirtyy siitä ehkä ihailemaan prinsessatyypin kauniinväristä ulkohaalaria. Otava on se joka saattaa kävelyretkillä joutua ojanpohjalle tai keskelle tietä. Omalla tutkimusmatkallaan hän ei kuule eikä näe ulkopuolisia häiriötekijöitä. Ruokapöydässä ensimmäiset odottelevat ksylitolipastillejaan, kun Otava tutkaileen oman annoksensa muotoja, värejä ja sormien leikkiä erilaisilla pinnoilla. Kiireessä ja minuuttiaikataulussa toimivalle päiväkotiryhmälle Otava on ankkurina. Hän on ärsyttävän hidas, mutta toisaalta Otava huomaan paljon sellaista mitä aikuisetkaan eivät ehdi huomata. Hän kysyy parhaat kysymykset ja kaikki 24 hiljentyvät kuuntelemaan vastauksen. Hän laulaa ja tanssii kun siltä tuntuu eikä leikkiin tarvita välttämättä kaupan leluja ollenkaan. Ihana luova lapsi.  

Lisäksi ryhmiin mahtuu koko joukko pelaajia, piirtäjiä ja leikkijöitä, joista jokainen kaipaisi aikuista mukaan touhuihin. Kaikkein parasta on jos joku aikuisista ehtii mukaan leikkimään eläimillä tai avuksi lusikan piilotukseen. 

Harva aikuinenkaan jaksaa koko työpäivän ilman minkäänlaista huomiota. Herra pääministerikin voi siellä jakkarallaan miettiä, millaista olisi jos kukaan ei edes kuulisi - kuuntelemisesta puhumattakaan. Tässä oli kuvattuna muutama lapsityyppi päiväkotiryhmästä. Ehkä hieman karrikoiden, mutta jokainen varmasti löytää omasta lapsestaan jonkun tyypin piirteitä. Mietipäs siinä sitten miten haluaisit omaa lastasi kohdeltavan?

Kauhukuva voi nimittäin olla melko todellinen kun ei ole aikaa kohdata lasta vaan liikutellaan ryhmiä. Paimenkoira voisi toimia siinä hommassa kaikkein parhaiten. Varhaiskasvatus on aina ollut jossain määrin ryhmämuotoista, mutta uudella mallilla ei ole mitään mahdollisuutta pysyä kuuntelemaan juttuja pihakoivun muurahaisista. Yksi aikuinen tukee Marttia ja toinen taluttaa Minttua. Kuinka monta sille kolmannelle jäikään? Haluan vielä korostaa, että Mintulla,  Martilla ja kaikilla muillakin on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi omine piirteineen. Saada aikuisilta tukea ja kannustusta, joista hyvä itsetunto rakentuu. Lapsuuden aikuiset voivat nimittäin haavoittaa tai vahvistaa - halusivat sitä itse tai eivät.

Ei, lasten tarhaamiselle!

Ei lasten tarhaamiselle - juttusarjalla haluan ottaa kantaa uuden hallituksen rajuihin säästösuunnitelmiin, jotka tässä tapauksessa iskevät kaikkein pienimpiin. Heihin jotka eivät voi puolustaa itse itseään. Hallitus esittää muun muassa varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamista lisäämällä yhden aikuisen vastuulle 7 sijasta 8 lasta. Luvassa muutama käytännön esimerkki pienen ihmisen näkökulmasta. Nykymitoituksella voidaan juuri ja juuri puhua varhaiskasvatuksesta. Kaikki sen yli menevä on pelkkää säilömistä.

Osa 1, miksi mulla ei ole omaa paikkaa?

Päiväkodin 3-5 -vuotiaiden ryhmässä aloitellaan aamupalaa. Suurin osa lapsista istuu omilla paikoillaan pöydän ääressä. Perhoset, ampparit ja sudenkorennot - ryhmän 25 lasta on jaettu kolmeen pienryhmään. 4-vuotias Matti seisoon ovensuussa hievahtamatta vaikka aamuvuorolainen ja toisesta ryhmästä avuksi saatu avustaja yrittävät houkutella Mattia puurolle. Lopulta Matti saa kysyttyä, missä hänen paikkansa tänään on? Ryhmässä on pöytäpaikkoja vain 21 lapselle, joten Matti istuu siellä minne mahtuu. Aamupalalla on vielä väljää, joten aikuiset katsovat listasta, kenen paikalle Matin voi laittaa istumaan. Kun Matti istuu jollekin tuolille, päiväkotikaverit muistavat kyllä mainita, että se paikka on Erikan. Sama juttu päiväunilla - kenen sänkyy Matti pääsee nukkumaan? Toivottavasti jonkun sänkyyn, sillä lattialla patjalla tulee aina niin kylmä. 

Oma paikka on lapselle tärkeä. Se on turvasatama ja kiintopiste. Sinne mä osaan mennä, kun pyydetään omalle paikalle. Siinä mä voin rauhassa piirtää tai tehdä palapelejä. Lapsille oma paikka merkitsee paljon enemmän kuin aikuiset osaavat ajatella. Oman paikan luovuttaminen on kuin antaisi jotain ikiomaa toiselle vastentahtoisesti. Maija ei voi istua eteisessä Miian lokeropaikalle, koska se on Miian paikka. Lokerossa on Miian vaatteet, äidin ostama reppu ja unikaveri. Miten niin joku muu voi istua sille mun paikalle ja mä joudun sitten vaan jonkun toisen paikalle.

Aikuisten maailmassa kysymys on usein vain siitä, että kaikki sopisivat johonkin istumaan, ettei kenekään vaatteet menisi hukkaan ilman omaa lokero/naulakkopaikkaa ja että kaikki lapset saisi rauhoittumaan lepohetken ajaksi. Päiväkodissa oman paikan ympärillä kaikki muu on lapsille yhteistä, jaetaan toisten kanssa ilman minkäänlaista yksityisyyttä. Tää on mun paikka! Matilla on kurjaa eikä päiväkotiin sopeutuminen ainakaan tällä helpotu. Aikuiset tietävät kyllä Matin tuntemukset, mutta huoneessa ei yksinkertaisesti ole tilaa enää yhdellekään pöydälle.

Jo tämän hetkiselläkin systeemillä tila ja ne kuuluisat omat paikat loppuvat kesken. 1/7 mitoituksella fyysiset tilat pullistelevat lapsista ja aikuisista. Omien paikkojen lisäksi puutetta on niin jako kuin leikkitiloistakin. Voitte kuvitella onko tilaa olla rauhassa tai itsekseen - eipä juurikaan kun pöydänalusetkin on jo aikaa sitten otettu leikkikäyttöön. Kaikenosaavat ja paremmat ammattilaiset kehottavat käyttämään pienryhmätoimintaa: se helpottaa sitä ja tätä. Se rauhoittaa. Kyllä, olen samaa mieltä, mutta 10 3-vuotiasta lasta ei ole enää pienryhmä! Joku viisas sieltä kohta nakkaa, että eihän se tekisi uudessa mallissa kuin 24 lasta 3 aikuisen ryhmään, mutta aina ja joka kerta lakiin jätetään se porsaanreikä, jossa "tilapäisesti" voi olla paikalla enemmänkin lapsia. Tilapäisestä tulee valitettavan äkkiä maantapa. 

Taitaa tarhaeläimillekin olla määrättynä enemmän elin-neliöitä kuin ihmisen lapselle, joka muuten melkein poikkeuksetta on päiväkodissa pidempään kuin töissäkäyvät vanhemmat. Matti voi muuten olla juuri sinun lapsesi!