viikko sometonta jäljellä!

Kohta 24 päivää somelakkoa takana, tasan viikko enää jäljellä. Luultavasti hullaannun somejeni käytöstä niin paljon etten muista tulla tekemään tiliä kokemuksistani, joten otetaanpa vähän ennakkoa tämänhetkisten tuntemusten mukaan. 

Yhteisten asioiden sopiminen on ollut kamalan hankalaa ja haastaa. Varsinkin niiden, joita hoidetaan facebookin yksityisviestien kautta. Joudun esimerkiksi nyt jännittämään helmikuun alkuun saakka, minne mennään syömään ja etkoilemaan ennen Cheekin Oulun jäähallikeikkaa. Aivan tyystin täytyy nyt olla muiden kekseliäisyyden varassa ja luottaa että asia tulee organisoiduksi ilman omaa henkilökohtaista panostustani.Yllättävän moni sosiaalinen ystäväni loistaa poissaolollaan puhelinluettelossani. Olemme enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja, mutta emme silti ole vaihtaneet puhelinnumeroita - omituista sanoisin.  

Eräs ystäväni vinksahti uuden vuoden alla Anelmaisten villasukkiin. Hän kehui mallin olevan oikein helppo ja mielenkiinnon pysyvän yllä kuvioiden vaihtuessa tarpeeksi tiuhaan. Kyseisiä sukkaihanuuksia toisten tekemänä voisi ihastella somesta. Tällä kertaa täytyy kuitenkin käyttää omaa mielikuvitusta ja katsoa kuinka pitkälle se riittää tässä projektissa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät maksimisuoritus on yksi sukka. Kolme viikkoa aloituksen jälkeen olen jo puolessa välissä tuota tavoitetta, mutta huomasin, että sukasta tulee liian pieni. Uskon vakaasti, että oikea silmukkamäärä olisi löytynyt naamakirjassa tekemättä jääneen pohjatyön kautta.

Eniten häiritsee tunne siitä kuin olisi olennaisen tiedon ulottumattomissa. Niin kuin olisi joutunut tosi kauas ystävistään ja omista verkostoistaan. Kuka on raskaana, kuka saanut vauvan? Kuka on muuttanut, kuka suuttunut tai allapäin? Kenen mieli on virkeä ja tammikuinen kuntokuuri pitänyt? Arkinen elämä töissä ja iltaisin kotona on niin kiireistä ettei aikaa aktiiviselle yhteydenpitämiselle ole lähellekään niin paljon kuin tarvitsisin. Hätäisesti kahvitauolla näpytellyt tekstarit eivät riitä kertomaan lähellekään tarpeeksi, kun asia katkeaa parin viestin jälkeen. Tässä kohtaa haluan huomauttaa kuuluvani siihen sukupolveen, joka osaa käyttää vielä tiukkaa harkintaa henk.koht. älylaitteisen näpräämisessä työajalla. 

Toisaalta ei tarvitse tietää sitäkään mistä ihmiset tällä hetkellä riitelevät. Kaikki se suvakkirasisti-loka on pysynyt jossain tarpeeksi kaukana tai minä sen ulottumattomissa. Mieli on ollut yllättävän seesteinen eikä stressitasokaan kovin korkea. Helmikuun puolella koen varmaan elämäni järkytyksen, kun pääsen taas katsomaan mitä kaikkea ihmiset viitsivät omalla nimellään ja naamallaan kommentoida. Toisaalta etenkin varhaiskasvatuksen kurjistamiseen liittyvistä kannanotoista olisin aivan mielelläni ollut tietoinen myös viime aikoina. 

Täällä blogin puolella olen ollut tuotteliaampi kuin aikoihin ilman somessa notkumiseen kulunutta aikaa. Paljon kokeilemisenarvoisia ideoita on takuulla mennyt ohi tämän kaiken tietämättömyyden keskellä. Varsinkin pinterestin loppumaton ideapankki olisi tullut tarpeeseen niin töissä kuin vapaa-ajan kuvioissakin. 

Kuusamon Rukalla vietetystä virkistäytymis- ja verkostoitumisviikonlopusta olisi ollut kasapäin jaettavaa niin kuvina kuin ajatuksinakin, mutta kun ei niin ei. Pakko oli pitää näpit irti instan kuvakkeesta vaikka kuinka olisin tarvinnut paria pientä filtteriä voimistamaan auringon punaista hehkua. Onni onnettomuudessa kaikesta huolimatta, sillä olisin luultavasti aamun aikaisina tunteina jakanut tuntemuksiani jopa turhan avoimesti. 

Vielä viikon sinnittelen ja kuukauden vaihtuessa vietän varmaan koko yön itseäni sivistäen. Sitä odotellessa pari pakkasotosta Rukan huipulta: 

Someton viikko nro 1

Millaista elämä onkaan ollut ilman sosiaalista mediaa, kokonaisen viikon ajan? Hieman takkuista kyllä vaikken sitä itsestäni olisi uskonutkaan. On ollut yllättävän vaikeaa olla jakamatta oivalluksiaan tai hauskoja juttuja kavereille kuvien/ tekstien välityksellä. Kävimme kotimaisemissani Lapissa alkuviikosta. Sieltä olisi saanut niiiin ihania pakkasaurinkokuvia instassa ihasteltavaksi, mutta sen sijaan jouduin tyytymään järkkärin muistikorttiin. Jonnekin ne on saatava, joten lisäilen niitä sitten tänne blogiin. 

Minulla on tapana pöllyttää kotona käydessäni vanhoja laatikoita ja kaappeja. Fiilistelen menneitä ja heittelen selkeästi roskikseen kuuluvaa kamaa menemään. Vanhoissa kirjeissä joku ystäväni esiintyi lempinimellä Zenzi. Olisi ollut kätevää kysäistä naamakirjassa, kuka tunnistaa nimen omakseen tai kenen pin-koodi ja silmälasit väännettiin todelliselle solmulle erään juhannuksen humussa. Tyydyin siis ilakoimaan pienen piirin kanssa wasapissa.

Osa yrityksistä on mennyt mukaan maailmanmenoon, jossa ajantasaiset tiedot saa käsiinsä vain some-kanavista. Tarkempi tutustuminen kyseisiin paikkoihin tökkäsi tässä kohtaa tähän seikkaan. Sitä paitsi, jos on nähnyt vaivaa laittakseen pystyyn yrityksen nettisivut, eikö ajankohtaisia asioita voisi päivittää myös sinne. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa nettisivuilta ei ollut edes suoraa linkkiä naamakirjaan. Siellä vain todettiin, että tieto löytyy facebook-sivustolta - että näin meillä palvellaan asiakasta. 

Hemmetin instagram ilkkuu, että minulla on lukematta 12 uutta päivitystä. Jippii, joku kerta näppään itseni sinne aivan vahingossa. Naamakirjan kanssa kävi sellainen kämmi, että muistin kirjata itseni ulos mobiiliversiosta vasta 1. päivän iltapäivällä. Vannon etten lukenut siellä yhtään mitään muuta. Lukemisesta puheenollen: somessa seikkailu kuuluu olennaisena osana vapaa-ajanviettotapoihini. Viikon jälkeen tuntuu aivan höperöltä. Kuin ei enää tietäisi maailmanmenosta mitään ja kerta toisensa jälkeen sitä istuu koneelle todetakseen vain, että uutissivustot on luettu jo sille tasatunnille - huolestuttavaako? No todellakin! Onneksi minulla on vielä reilu 3 viikkoa aikaa keksiä muuta tekemistä suunnattomalle vapaa-ajan määrälle. Sekin ongelma tosin pienenee aivan itsestään päivittäisellä työpaikalle raahautumisella.

Tässä teille vielä mielenkohotukseksi kauniita talvikuvia Lapista. Auringon pienestä pilkahduksesta, joka hiljalleen taittaa kaamoksen kokonaan. 

Juhlien teemana 1950-luku

Kolmekymppin kriisistä huolimatta sisäinen juhlasuunnittelija pakotti minut pistämään pirskeet pystyyn. Osallistuin viime vuonna 60-luvun teemajuhliin ja sinne vaatetusta miettiessäni huomasin haikailevani koko ajan 50-luvun perään. Kellohelmat, tyllialushameet ja rullakampaukset tuntuivat ihanan naisellisilta. Jotenkin mielikuvissani ajattelin löytäväni valmiita juhlia malliksi pilvin pimein. Bittiavaruudessa vierähti tovi jos toinenkin, kun yritin sovittaa teemaa mieltymysteni mukaiseksi. Onneksi kyseessä oli omat juhlat: mutkia sai oikoa rauhassa haluamallaan tavalla.

Google ja pinterest osoittivat taas voimansa, sillä ideoita pursuili loputtomiin. Lopulta päädyin ottamaan suunnaksi rapakon toisen puolen eli jenkki drive in-tyylin rockilla maustettuna. Ehkä joulutunnelmat vaikuttivat väritykseen sillä lopulta punainen, valkoinen ja kulta valikoituivat somisteiden väreiksi. Postin lakko sotki toki suunnitelmia sen verran, että suurin osa tuotteista täytyi hankkia perinteisistä kivijalkakaupoista. Ajattelin ensin sotkea Polkka dotia vähän joka paikkaan, mutta lopulta miksailin niiden kanssa myös raitoja ja tähtiä. Pallokuvio on ihanaa, mutta rajansa kaikella.

Vietin juhliani vanhalla kylätalolla, jossa tilaa erilaisille toiminnoille oli suorastaan ruhtinaallisesti. Pieni tyhjän keskilattian syndrooma vaivasi pirskeitä, mutta ainakin lapsivieraat osasivat ottaa siitä vauhdin merkeissä ilon irti. Olin suunnitellut raahaavani kylätalon biljardipöydän alas tuota avaruutta täyttämään, mutta pöydän kunto ja paino saivat toisiin aatoksiin. Pelaaminen onnistui hyvin tuolla salin näyttämölläkin. Allaolevassa kuvassa pieni aavistus salin yli ripustettavista valoista. Kaikessa tohinassa blogipainotteinen kuvaaminen jäi vähemmälle ja juhlakansa enemmälle.

Minulla oli aika tarkka visio tarjoilupöydän luo tulevista joulutähdistä. Niiden lisäksi tarkoitukseni oli askarrella vielä pienempiä paperisia tähtiä sommitelmaa täydentämään, mutta minunkaan aikani ei näemmä aivan kaikkeen riitä. Pistokeongelmasta johtuen tähtiä seinälle saatiin vain kolme. 

Kirppareilta löytyi parin euron kappalehintaan lp-levyjä. Niillä ja vanhoilla mainoksilla sai aikaan mukavasti menneen maailman tuntua. Jäätelökippoihin neilikoita pirtelötyyliin aseteltuna. Jokaisessa pöydässä oli mausteena ketsuppia ja sinappia ja teemaan sopivat pillitkin löysivät paikkansa niiden viereltä. 

Photo Boothia varten askartelin vaikka minkämoista tikkua ja härpäkettä. Aikaa siihen kului melko runsaasti, mutta diy-meiningillä sain niistä juuri sellaisia kuin halusin. Amatöörivalokuvaajan tunnistaa siitä, ettei kuvauspaikan valaistus ollut käynyt mielessäkään ennen juhlien käynnistymistä. Tämä siis oppina seuraavaa kertaa varten. 

Toin mukanani vanhoja lehtiä ja valokuviani vuosien varrelta. Juhlapaikalla oli teemaan sopivasti biljardipöytä sekä pöytäjalkapallopeli ja isäni lainasi karaokelaitteistoaan juhlakansan iloksi.

Tarjottavien keksiminen oli varmaan kaikkein vaikein homma. Jossain vaiheessa löysäsin aika paljonkin aikakaudesta ja tyydyin hamuamaan jenkkityylistä purtavaa. Olen mummiltani perinyt taipumuksen kasata ruokaa jos jonkinmoista sorttia eikä se missään nimessä saa loppua kesken. Juhlien jälkeisiä rääppiäisiä vietettiin vielä seuraava viikko, sillä vieraani eivät olleetkaan aivan niin kovia syömään kuin luulin.

Pop tartseja ostin Verkkokauppa.comista ja niitä varten piti raahata paikalle leivänpaahdin. Todellisuudessa nuo herkut saapuivat amerikkalaisten aamupalapöytään vasta 60-luvulla ja itselleni ne olivat täysin uusi tuttavuus. Lämmitettynä ihan kivan makuisia kekseiksi. 

Rocky Road amerikan malliin syntyi jo 1920-luvun lopussa. Tarjoilemissani herkuissa oli maitosuklaan, vaahtokarkkien ja pähkinöiden lisäksi myös ah niin ihanaa lakritsia. Kertakokeilun jälkeen huomasin niiden olevan liian tuhdin makuisia, joten lisäsin toiseen satsiin pari kourallista riisimuroja. Muutos parempaan oli huomattava.

Rice Krispie treats tehdään simppelisti riisimuroista, sulatetuista vaahtokarkeista ja voista. Mukaan voi laittaa myös vaikka pähkinöitä ja päälle suklaata. En halunnut kuitenkaan tällä kertaa sotkea suklaata aivan joka paikkaan. Vaaleanpunaiset vaahtokarkit tekivät herkuista hauskan näköisiä ja maistuivathan ne mukavan tahmaisilta. 

Kakkupuolella koristeluinspiraatio ei yltänyt tällä kertaa kovin taiteelliselle tasolle, joten mansikkakakun päällä komeili suuri marenki, jonka tarkoitus oli saada kokonaisuus näyttämään suurelta kuppikakulta. Amerikkailaista juustokakkua kokeilin aivan tätä tarkoitusta varten ja donitsien tekeminen oli jo oma lukunsa - painokelvoton sellainen...

Karkki- ja popparibuffetti
Kokonaisuus ei aivan pääse oikeuksiinsa tässä kuvassa, mutta oli hauska huomata kuinka laaja popcorn-valikoima aivan peruskaupoistakin jo löytyy. Tavallisten ja voilla maustettujen lisäksi oli myös chilisiä ja makeita. Popparikärryjä olisi saanut vuokrata useammastakin paikasta Oulun seudulla, mutta mielestäni ne ovat kohtuuttoma hintavia siihen nähden kuinka edullista ja riittoisaa tarjottavaa mikroversiot ovat. Juhlavuutta voi lisätä vaikka hankkimalla hauskoja rasioita niitä varten. Tuo karkkiautomaatti oli siitä hauska vehje, että se vaati ihan oikeasti rahaa toimiakseen. Rahan koolla ja arvolla ei sen sijaan tuntunut olevan kovinkaan suurta merkitystä. Hyvä tapa tienata juhlarahoja takaisin ;)

Ajatus hodaribuffetista syntyi hodarikärryjen innoittamana. Täällä Oulun korkeuksilla sellaista ei kuitenkaan ollut vuokrattavissa, joten jouduin tyytymään halppiskeittimeen, joka kaiken lisäksi oli aavistuksen rivo. Tavallisten nakkien lisäksi tarjolla oli pulled porkia ja kauppojen höttösämpylöiden sijaan itse tehtyjä. Näissä on hieman sitä kaipaamaani sitkoa, joka eineksistä puuttuu ja ihanaa pientä makeutta. Tällaiset sämpylät saavat jopa minut muuttamaan mieleni hodareista. Ennen olen pitänyt niitä enemmänkin lasten mikroruokana. Pöytään vielä tuoreita kasviksia, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja tietenkin sipulirouhetta. On tuonne buffaan näköjään eksynyt yksi lihaisa voileipäkakkukin. Noita aitoja red cupseja eli punaisia mukeja löytyi muuten verkkokauppa.comista, joka muutenkin oli näiden juhlien yllättävä hankintapaikka. Tällaisessa muodossa tarjottavan lämpimän ruuan ehdoton hyvä puoli oli siinä, että annokset oli helppo lämmittää ruokailijoiden mukaan. Ei siis tarvinnut olla kauhan varressa koko iltaa ja kaikki saivat tuoretta ja lämmintä syötävää. 

Teemajuhlien järjestäminen vei pirskeet uudelle hauskemmalle tasolle. Oli mukava huomata, että kaikki vieraatkin olivat uskaltautuneet fiftarihenkisiin kuteisiin ja juhlakokonaisuutta oli suorastaan hykerryttävää järjestää. Työ haittasi harrastustoimintaa tässäkin kohtaa, sillä järjestelyaika loppui armottomasti kesken. Pari vapaapäivää alle niin täydellisyys olisi ollut taattua. Toisaalta juhlien tunnelma vei kyllä voiton pienistä koristelupuutteista. Kyllä hyvät ystävät ja rento meininki ovat juhlien pääasia.

Ihana kamala syksy

Kesä loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, mutta vaihtelevuudessa on kai se suurin Suomen vuodenaikojen jännitys. Vuodet eivät ole veljiä ja ompahan ainakin puhuttavaa turuilla ja toreilla, kun voidaan päivitellä kulloisenkin ajan lämpötiloja ja märkyyttä. Inhoan harmaita päiviä ja loppumatonta kuravaaterallia, mutta rakastan syksyn kirkkaita värejä ja luonnon tarjoamia antimia. Tänä vuonna kunnon ruska ajoi auttamatta ohi näillä Oulun leveysasteilla, mutta pohjoisen jylhä luonto ei pettänyt tälläkään kertaa. 

 Usvaisen aamun jälkeen oli suorastaan lumoavaan seurata, minne kaikkialle hämähäkit ovat verkkojaan kutoneet. Täytyy kyllä sanoa, että siinä on tehty hommia oikein urakalla.

Väriloistoa löytyy ylhäältä ja alhaalta. Mustikanvarvut, horsmat ja suopursunvarret olivat paikoin saaneet jo mahtavan räiskyvät värit kantaakseen.

Oulun seudun ulkoleikkipaikat - Vihiluoto Kempele

Neitokainen rakastaa leikkipuistoja - etenkin kiipeilytelineitä. Pelkän puiston takia ei viitsi ajella ympäri maita ja mantuja, mutta joskus aika on otollinen täsmäiskulle. Muistelin nähneeni Vihiluodon Torpan läheisyydessä joskus leikkipuiston. Silloin emme kuitenkaan olleet lapsen kanssa liikkeellä tai muutenkaan juuri leikkipuistoihin suuntautuneita. Päätimme hypätä pummikyydille miekkosen mennessä säbätreeneihin Oulunsaloon ja suunnata siksi aikaa Vihiluotoon viettämään sunnuntaipäivää leikkimisen merkeissä. 

Vihiluodon leikkipuisto sijaitsee Vihiluoto-nimisen tien varressa Torpankujaa vastapäätä kuvan kauniilla merenranta-alueella Kempeleessä. Puisto vaikutti kohtalaisen uudelta ainakin välineistönsä perusteella. Toki lähes koko asuinalue on noussut sijoilleen viimeisen kymmenen vuoden aikana eikä leikkipuisto ole varmaankaan aivan kärkihanke ollut. Neitokaisen ehdoton suosikki oli yllättäen kiipeilyteline/liukumäki, jossa äidin avustuksella kokeiltiin jo pikkuisen isompien lasten temppuja. Perinteisten keinujen ja vieterikiikkujen lisäksi puistossa oli hauska kolmen istuttava vieterikeinu ja laiva, jonka kyydissä voi päästä hurjiin seikkailuihin. Vaikka leikkipuisto ei ollut aidattu, se sijaitsi tarpeeksi kaukana tiestä ollakseen turvallinen useamman lapsen kanssa liikkuessa.

Samalla retkellä kävimme kävelyllä Torpan rannassa merta ihailemassa. Täytyy myöntää, että Lapin järvimaisemissa kasvaneena alan kymmenen vuoden jälkeen nähdä merimaiseman kauneuden. Sen loppumattoman sinisyyden ja kaukaiset rannat, jotka saivat aiemmin näkymän vaikuttamaan liian suurelta. Jollain tavalla tehtaiden piiput ja satama-aluekin kuuluvat maisemaan merkkinä läheisestä kaupungista. Nuoruuden huuman ja vauhdin hidastuessa on enemmän aikaa jäädä katselemaan ympäröivää maailmaa. Kuinka paljon sinisen eri sävyjä mahtuu merimaisemaan tai montako erilaista vihreää metsästä löytyy.

Nuo Pietaryrtit oli pakko kuvata nostalgiasyistä. Arvatkaapa mitä ne ovat olleet lapsuuteni leikeissä? Pieniä kultaisia kolikoita tietenkin. Sittemmin olen kuullut, että suurina määrinä syötynä kasvi voi olla kuolettavastikin myrkyllinen, joten neitokaiselle ei passaa antaa luovia virikkeitä tämän asian suhteen - terveisin ylivarovainen äiti.

Vihiluodon kyläyhdistyksessä taitaa olla aktiivista porukkaa, sillä ranta-alueella oli yhdistyksen pystyttämä grillikota, frisbeegolf-rata, rantalentiskenttä ja skeittiramppi. Virkistysalue on tarkoitettu vapaaseen käyttöön, joka tulisi tapahtua kyllä mielestäni jälkiä jättämättä ja muita häiritsemättä. Edellisen illan Venetsialaisista oli valitettavasti jäänyt lukuisia merkkejä, jotka eivät kuulu luontoon. 

On aika pysäyttävää huomata muutos, joka Vihiluodon alueessa on tapahtunut 15 vuoden aikana. Olimme ystävieni kanssa Polar electrolla kesätöissä tuolloin ja asuimme lähistöllä. Vihiluodon alue oli pitkälti metsäistä mökkialuetta muutamine omakotitaloineen ja pienine lomapaikkoineen siellä täällä. Rannan ja Lentokentäntien välinen alue oli suurelta osin metsää ja peltoa. Vihiluoto-tietä kävellessä olo oli melkein kuin satumetsässä, kun auringonvalosta vain osa siivilöityi vihreiden oksien läpi ja merelle oli melkein esteetön näkymä. Muutos ei ole pahasta - ihmiset haluavat rakentaa kotinsa kauniille paikalle. Alue on erilainen, sen viihtyisyys on muuttunut parissa vuosikymmenessä toisenlaiseksi. Edelleen jäljellä on luonnon kauneus ja siitä nauttiminen on tuotu yhä useampien ulottuville. Erityisen isona plussana voidaan pitää Luontopolun ylläpitämistä. Sinne vain kaikki nauttimaan merimaisemista.

Romantiikkaa Lemmenpolulla

Tai no romantiikkaa ja romantiikkaa. Mietimme aamulla jotain kivaa tekemistä koko perheelle.Suhteellisen kauniiden ilmojen houkuttelemana oli pakko päästä ulos. Sade, viima ja räntä saapuvat ennen kuin huomaankaan eikä luonnosta voi nauttia enää samaan tapaan. Pikainen googletus osoitti, että Oulun seudulla on paljon mielenkiintoisia ulkoilu- ja ulkoleikkipaikkoja. Eräs entinen työkaverini kertoi keväällä käyneensä Lemmenpolulla Muhoksella. Hauskan nimensä ansiosta se valikoitui meidän retkikohteeksemme. 

Vaikka moni bloggari oli polkua tallannut jo aiemmin ja Kalevakin pari kuvareportaasia tehnyt, minun oli hankala hahmottaa mistä polku alkaa ja minne se päättyy. Oulujoen varressa oli nimittäin merkittyjä polkuja enemmänkin ja opasteissa polut oli nimetty määränpään mukaan. Tässä siis vielä ratakiskosta väännettynä: Lemmenpolku alkaa Muhoksella Montan kylässä Montan leirintäalueelta. Juu siis aivan leirintäalueen pihaan ajetaan ja polku alkaa sieltä sitten mökin 14 ja 15 välistä. Se on noin parin kilometrin mittainen ja päättyy Leppiniemeen, jossa asti emme kuitenkaan vaeltamalla käyneet. Seuraavassa kolmessa kuvassa on Montan voimalaitos ja havainnollistettu veden huimaa korkeuseroa voimalaitoksen molemmin puolin:

Leirintäalueen päässä opastaulussa kerrotaan reitin olevan haastava kulkuinen, joka johtui lähinnä kapeista poluista ja runsaista juurakoista niiden päällä. Reitti sisältää myös korkeuseroja, mutta niitä helpottamaan on rakennettu portaita. Meidän 4-vuotias ei ole mikään maailman innokkain kävelijä ja sateisen yön takia laitoimme kumpparit jalkaa. Matkanteko oli verkkaista, mutta minnepä sitä satumetsässä olisi kiirettä. Aivan loppuun saakka emme kävelleet, jotta pienin retkeilijäkin jaksoi taivaltaa takaisin autolle.

Maisemat olivat kerrassaan huikaisevat ja sää mitä mainioin. Oli oikein rentouttavaa ja eheyttävää katsella virran poukkoilua uomassa ja seurata valon siivilöitymistä puiden oksien läpi. Pieni tuulenvire viilensi mukavasti ja piti ötökät poissa kimpusta. Noin puolessa välissä reittiä on levähdyspaikka, johon on rakennettu pieni nuotiopaikka aivan veden partaalle. Meillä ei ollut halkoja mukana, mutta maahan pudonneista oksista ja jonkun jättämistä ja edellisen päivän kastelemista parista halosta tuo oma eräjormani sai meille makkaranpaistotulet aikaiseksi. Täytynee tässä kohtaa tunnustaa vielä, että tämä toimelias rouva oli ikäänkuin unohtanut puukon kokonaan kotiin - hups!

Kuvan kumpparit olen muuten hankkinut tänä kesänä Tokmannilta, kun pari tuntia ennen Qstockin alkua taivaalta tuli vettä kaatamalla. Noissa sitten saapastelin perjantain eikä satanut tippaakaan. Toimivat oikein hyvin tällaisella pienellä retkellä. Pidemmällä vaelluksella varmaan hiostaisivat melko häiritsevästi. Kauniit ja ihanaiset kengät:

Kannattaa ehdottomasti käyttää syksyn kauniit päivät retkeilyyn ja ulkoiluun. Lähiseuduilta löytyy mahtavia paikkoja eikä välttämättä tarvitse mennä Lappiin saakka luonnosta nauttiakseen. Kannattaa kuitenkin muistaa tähän aikaan vuodesta pukeutua värikkäisiin vaatteisiin ettei vahingossa joudu jahtimiesten tähtäimeen. Vaellusreittien varressa tuskin metsästävät mutta vain pikkuisen syrjemmässä niistä. 

Luonnon oman huvipuiston lisäksi Montan leirintäalueella oli kiva pieni leikkikenttä, johon meidän neitokainen kävi kuluttamassa viimeiset energiansa - vauhdista päätellen olisimme voineet reippailla koko reitin loppuun saakka.