Täytekakun koristelusta juupaseipästeltiin melkoisen pitkään. Vielä viikko ennen juhlia neiti päättikin haluta Raindow Dashin kakkuunsa neljän prinsessan sijaan. Päätin tarttua ehdotukseen, sillä siinä oli rutkasti vähemmän hommaa kuin ensimmäisessä suunnitelmassa - neljän ponin sijaan vain yksi.
Sen kummemmin en ala tuutoroimaan tuota kuvan tekemistä, koska siihen löytyy esimerkiksi Kinuskikissan sivuilta yksityiskohtaiset kuvalliset ohjeet. Itse olen melko noviisi vielä tällä saralla. Eli jos kuvan tekeminen onnistuu minulta, se ei voi olla ylitsepääsemätöntä muillekaan. Netistä tulostettu kuva on piirretty läpi leivinpaperille ja siitä se on jäljennetty sokerimassaan painamalla kuviota sokerimassatyökalulla niin että kuvion ääriviivat siirtyvät massalle. Kuva on sitten tarkennettu ja yksityiskohdat piirretty elintarviketussilla. Ponin häntään ja harjaan saatiin värit pienestä massalajitelmasta, joka sisälsi sinistä, punaista, keltaista, valkoista ja ruskeaa massaa.
Kakkua suunnitellessani muistin lukeneeni jostain leivonta-aiheisesta lehdestä värikkäistä marengeista, joissa marmorikuviointi saatiin aikaan laittamalla pastaväriä pursotuspussiin ennen marengin lisäämistä. Pikkuisen uhkarohkea ajatus kokeiltavaksi kymmenen minuuttia ennen vieraiden saapumista, mutta onneksi kaikki meni hyvin.
Käänsin pursotuspussin ylösalaisin ja asetin sen suuren lasin ympärille. Otin pastaväriä hammastikulla ja tein siitä raidan pussin kylkeen. Sama juttu kolmella muullakin värillä. Käänsin pussin varovasti oikeinpäin ja täytin kermavaahdolla. Kaikessa kiireessä unohdin tietenkin laittaa tyllan paikoilleen, mutta asia korjaantui toisella pussilla: tylla normaalisti kiinni pursotuspussiin, täytetyn pussin suuhun reilu aukko ja tämä pursotuspussi tyllapussin sisään. Sitten vain pursottelemaan. Aluksi pursotin nauhaa kermavaahdon kuppiin, jotta sain värin tulemaan kauniisti. Tein tähän kakkuun pyöreät pursotukset. Monivärisinä niistä tuli oikein hauskat!
Seilailin internetin ihmeellisessä maailmassa ja törmäsin jossain siellä ihaniin suklaa-vaahtokarkkeihin. Nuo syötävän ihanat kaunistukset olivat lisäksi luvattoman helppoja tehdä. Tarvittiin
- vaahtokarkkeja
- candy meltsejä (valkoisia)
- nonparelleja
- tippa vaaleanpunaista pastaväriä
- värikkäitä pillejä
ja teemaan sopien söpöysmerkkikoristeet
Sulata candy meltsit varovasti mikrossa muutaman sekunnin välein sekoittaen. Värjää sitten haluamallasi värillä tai jätä originaaliksi. Tökkää puolitettu pilli vaahtokarkkiin ja dippaa se suklaasulaan. Anna ylimääräisen suklaan valua pois ja ripottele nonparellit päälle. Irrota tässä kohtaa karkki pillistä ja aseta kuivumaan koristeltu puoli ylöspäin.
Pillit voi koristella haluamallaan tavalla ja tökätä vaahtikseen juuri ennen tarjoilua. Nämä söpöysmerkkikoristeet on tehty tulostamalla kuvat pinterestin kautta tästä osoitteesta. Myös kuppikakkujen kuvat löytyvät samasta paikasta ja ne saa tulostaa ilmaiseksi. Pinterestissä on muuten loputon määrä ideoita syntymäpäivien järjestäjälle! Karkit kannattaa muuten säilyttää pussissa jottei vaahtokarkki pääse kuivumaan ennen aikojaan. Ponisynttäreiden suosikkiherkku!
Kuppikakkukoristeet syntyivät tulostamalla ponikuvia ja liimaamalla ne kartongille. Haluttuun muotoon leikattu kuva kiinnitettiin hammastikkuun sopivan värisellä teipillä - tässä tapauksessa sinisellä. Kivan väriset vuoat ja loppusilaus värikkäillä nonparelleilla:
Lupasin jossain vaiheessa lopettaa skyrin kansien hehkuttamisen, mutta vielä on pakko jatkaa! Värikkäistä kansista tuli nimittäin ponisynttäreille aivan ihanat herkkukupit ja pienellä vaivalla.
Kansi venytetään siis keskeltä painamalla ja reunasta vetämällä kupiksi. Päivämäärän saa pyyhittyä pois kynsilakanpoistoaineella.
Etsin googlen kuvahaulla mukavimman näköiset kuvat, pienensin ne oikeaan kokoon ja tulostin. Leikkasin irti, liimasin kartongille ja leikkasin kuvion taas irti. Lopuksi kiinnitin kuvion kuppiin kaksipuoleisella teipillä. Pienet vieraat olivat todella innoissaan kuppivalikoimasta. Poijillekin löytyy ponitarinoista pari hahmoa: spike-lohikäärme, Discord, prinssi Shining armor , Snips ja Snails -pikkuponit.
Tarjoilupöytä oli näissä synttäreissä korkealla lipaston päällä, joten pienet vieraat kiipesivät jakkaralla ylös täyttämään kuppinsa eikä kukaan antanut auttaa kiipeämisessä tai täyttöhommassa.
Kesä tulee hiljalleen ja leikkipuistoissakin tarkenee jo vähemmällä vaatetuksella. Kävimme neitokaisen kanssa pöyrähtämässä pienen shoppailijan taukopaikassa Mannerheimin leikkipuistossa aivan Oulun keskustan sydämessä. Keskustan ja Heinäpään välistä löytyy ihastuttavan monta leikkipuistoa eivätkä ne onneksi ole toistensa suoria kopioita.
Harvemmin käymme koko perheellä keskustassa ostoksilla, mutta kun niin tapahtuu, perheen lapsellisimmat eli isä ja tyttö liukeavat omien hankintojensa jälkeen leikkipuistoon laskemaan vaijeriliukua ja äiti saa nauttia ostosten tekemisestä aivan rauhassa. Mannerheimin puiston löydät sieltä missä Isonkatu, Albertinkatu, Kirkkokatu ja Sepänkatu jättävät keskelleen puistoalueen. Kinogrillin peittää puiston aika hyvin taakseen, mutta toisaalta se pensaiden kanssa antaa leikkijöille suojaa. Parkkikiekollisia ilmaisia pysäköintipaikkoja löytyy muutama kadunväli Heinäpäähän tai rantaan päin. Aivan puiston välittömässä läheisyydessä on maksullisia paikkoja, jotka ovat siis nykyisin maksullisia lauantaisin aina klo 16 saakka.
Vaijeriliuku on meidän neitokaisen ehdoton suosikki vaikkakin Limingan Karhupuistossa saa kuulemma isommat vauhdit. Puiston leikkivälineet on pidetty hyvässä kunnossa ja ilmeisesti uusittu viimeisten vuosien aikana. Ainoastaan liukumäkitorni oli pikkuisen aikaa nähneen oloinen. Mäestä tulee muuten melko kovat vauhdit ainakin sopivan liukkailla housuilla.
Tarjolla on lisäksi keinut ja kaksi kivaa hiekkalaatikkoaluetta. Toisessa voit alkaa laivan kapteeniksi, toisessa on pienten liukumäki ja vieterikiikkuja. Tämä tämmöinen pomppukiikku on myös neitokaisen mieleen.
Mannerheiminpuisto ei näköjään ole päässyt kokonaan eroon perinteisestä ongelmastaan: alan naisista ja miehistä. Ammatikseen ulkoilmasta ja väkijuomasta nauttivat Markut ja Pirjot näyttivät ja kuuluivat olevan taas paikalla. Kun henkilökohtaista nautintoa tehostetaan tappelemalla, huutamalla ja kiroamalla, tämä tiukkismamma nostaa mielellään kytkintä - lapsen ei tarvitse oppia kiroilemaan leikkipuistossa. Puistossa olisi myös kaunis vesiallas ja suihku, mutta jäivät kyllä katsastamatta ja puistokemistien valtakunnaksi tällä kertaa. Eivät kylläkään leikkipuiston väkeä suoraa häirinneet eli sen puolesta sinne kyllä on aivan turvallista mennä.
Lieveilmiöistä huolimatta aiomme piipahtaa leikkipuistossa jatkossakin. Neitokainen jaksaa nimittäin roikkua kaupoissa paljon paremmin, kun luvassa on pikkuisen huvittelua ravaamisen jälkeen.
Kohta neljävuotias ponifani sai mieltymystensä mukaiset juhlat, joiden yhtenä huippuosana oli itse valmistettu pinjata. Ainakin lapsivieraat olivat aivan haltioituneita tästä Rainbow Dashin söpöysmerkin muotoisesta yllätyspilvestä. Etsimme teemaan sopivia valmiita Pinjatoja verkkokaupoista ja tarjolla olisikin ollut yksi ponin mallinen, mutta muodoltaa se oli pikkuisen tökerö ja kaikessa kiireessä sen tilaaminen jäi viime tippaan. Päätimme siis sateisen sunnuntain kunniaksi askarrella pinjatan itse.
Tarvitset
- nestemäistä askarteluliimaa
- vettä
- ilmapalloja
- sanomalehtipaperia
- kopiopaperia
- kartonkia
- pumpulia
- kaksipuoleista teippiä
- kuumaliimaa
Puhalla kolme ilmapalloa ja liitä ne kaksipuoleisella teipillä yhteen:
Muksujen mielestä mahtavaa hommaa luvassa - revi sanomalehtipaperia suikaleiksi ja liota niitä hetki liima-vesiseoksessa.
Tässä kuvassa ollaan jo homman loppupuolella eli seosta on jäljellä enää vähän. Kannattaa suojata lattia/pöytä hyvin muovilla sillä homma on sottaista. Seoksessa on 1 osa liimaa ja 2 osaa vettä. Ei niin nöpön nuukaa tämän annostuksen kanssa. Huomaat kyllä jos litku menee liian tönköksi. Lisää silloin vettä ja sekoita.
Suikaleita asetellaan pallojen päälle limittäin niin, että ne peittävät pallot kokonaan. Suuaukkoon jätetään kuitenkin reiät, joista pallot puhkaistaan ja yllätykset ladataan sisälle. Paperia ei kannata laittaa paria kerrosta enempää, jotta pinjata hajoaa pikkujuhlijoiden toimesta.
Ripusta märkä työ naruilla kuivumaan. Tässä kohtaa voit vielä tarkistaa, puuttuuko jostain kohtaa vielä paperia. Anna kuivua pari päivää, jotta pinjata pysyy muodossaa.
Puhkaise pallot ja koristele pinjata haluamallasi tavalla. Me päällystimme pallot kopiopaperilla, mutta maalaaminenkin olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto. Näin sanomalehtipaperi ei paista pumpulin läpi. Paperi on helpompi saada muotoonsa kun sen rypistää ensin palloksi ja sitten oikoo ennen liimaamista.
Pinjataan kannattaa jo tässä kohtaa kiinnittää narut. Paras vaihtoehto oli tehdä parsinneulalla reikä muutaman sentin päähän isoista rei´istä ja naru pujotettiin sitten täyttöreiän ja sen kautta. Vahvista väliin jäänyt kohta paperilla. Sitten vain koristelemaan:
Salama on tehty kartongista ja kiinnitetty tässä tapauksessa sinisellä, punaisella ja keltaisella sähköteipillä pilveen. Jos olisi tajunnut tehde pidemmän alun salamaan, sen olisi voinut taittaa ja taitoksesta liimata paikoilleen. Kiinnityskohdan saa piiloon pumpulilla.
Täyttöreikä kannattaa jättää joka palloon, jotta täytteet saa hyvin tasapainoon pallojen sisälle.
Juhlapäivänä pinjata koristi juhlahuoneen ikkunaa, mutta se siirrettiin turvallisempaan hutkimispaikkaan hajotettavaksi.
En tiedä mistä, mutta jostain on lähtenyt leviämään sellainen valitettavan yleinen käsitys jonka mukaan päiväkodissa vain leikitään - niin lapset kuin aikuisetkin. Käsitys on kaukana todellisuudesta vaikka kuinka itse haluaisin sen olevan totta. Harmittavan harvoin vakihenkilökuntaan kuuluvilla aikuisilla on aikaa oikeasti leikkiä lasten kanssa. Oikein pätevät harjoittelijat ja koulujen tettiläiset ovat varsinainen piristysruiske lapsille - he ehtivät yleensä heittäytyä leikkimiseen.
Tehdäänpä nyt heti alkuu selväksi tämä asia: leikkiminen ei ole VAIN leikkimistä. Leikki ei ole lapsen työtä, ei ainakaan siinä mielessä, että sitä mentäisiin tekemällä tekemään jonnekin tai se olisi tavoitteellista toimintaa. Lapsi kyllä oppii asioita leikin kautta ja leikkiä voidaan aikuisjohtoisesti käyttää välineenä monen asian havainnollistamiseen tai tutkimiseen, mutta ei lapsi koe leikkiä sillä tavoin. Leikki on lapsen tapa toimia. Lapsi katsoo maailmaa leikki-lasien kautta. Siksi olisikin äärettömän tärkeää ehtiä olla mukana leikeissä. Etenkin niissä joiden aiheet lähtevät lapsista itsestään. Lapsi voi leikkiä hautajaisia, päiväkotia tai lääkäriä - kokemuksia joiden läpikäymiseen hän tarvitsisi aikuisen apua. Kokeilepa saada suorilla kysymyksillä niin paljon tietoa kokemuksesta kuin leikkiä seuraamalla.
Lasten kanssa leikkimistä voisi puolustaa muistakin näkövinkkeleistä. Leikissä mukana ollessa opetellaan toimimaan yhdessä toisten lasten kanssa. Jaetaan lelut, leikkitila ja toisten huomio. Opetellaan kestämään pettymyksiä ja tuntemaan kaverien huumorintajun rajat. Opetellaan ottamaan kaikki mukaan leikkiin ja arvostamaan erilaisuutta. Näihin asioihin tarvitaan aikuisen apua. Muuten vahvat elävät, ujoista tulee perävaunuja ja joku kokee kiusaamista ja syrjintää jo päiväkodissa! Voi kun aikuisilla olisi aikaa olla mukana leikeissä.
Mitä työntekijät sitten työajallaan tekevät, jos eivät kerran ehdi edes leikkimään. Eivätkä muuten ehdi kyllä juoruamaan tai kahvittelemaan. Varhaiskasvattaja tekee yhteistyötä vanhempien kanssa. Hän juttelee jokaisen vanhemman kanssa jotain lapseen liittyvää ainakin kerran päivässä. Kertoo hassut sattumukset, pahanmielen aiheuttajat, muistuttaa tarvittavista vaatteista ja tulevista tapahtumista, kirjoittaa vanhemmille tapahtumakalenteria, dokumentoi tehtyjä juttuja sähköiseen järjestelmään ja ottaa kuvia juttujensa mausteeksi. Jokaiselle lapselle tehdään varhaiskasvatussuunnitelma vanhemman kanssa keskustellen. Näillä jutteluille varataan aikaa vanhempien työajan ulkopuolelta - ei aivan helppo juttu.
Kiitos jo aiempien vyön kiristysten varhaiskasvattaja huolehtii myös yleisestä viihtyvyydestä pyyhkimällä pöytiä, lakaisemalla lattioita, vaihtamalla lakanoita, petaamalla sänkyjä, pesemällä pyykkiä ja tiskaamalla astioita. Ei meillä ole täysipäiväistä siivouspalvelua käytössä. Kun lapsi oksentaa lattialle ensimmäisenä hommana ei suinkaan ole lohduttaminen ja selän silittäminen vaikka se olisikin lapselle kaikkein tärkeintä. Varhaiskasvattaja etsii astiaa alle, hätistää kiinnostuneet tutkijat kauemmas, siirtää oksentajan vessaan, riisuu likaiset vaatteet ja vaihtaa puhtaat päälle. Seuraavaksi siivotaan lattia ja vasta sen jälkeen lohdutetaan, silitellään ja soitetaan äidille.
Lasten päiväunien aikaan ehtii hyvässä lykyssä juomaan yhden kupin kahvia, siis viettämään työpäivän ainoan tauon. Yksi aikuisista valvoo aina lasten unta vaikka kaikki nukkuisivat. Ensimmäinen lähtee nukkarista kun satu on luettu, toinen yleensä siinä kohtaa kun kaikki nukkuvat. Tauon pituus riippuu aivan siitä kuinka lapset saadaan rauhoittumaan. Joskus se on hätäinen puoli kuppia toisinaan jopa koko kupillinen. Nukkumaikana aikuiset pitävät koko talon palaverin, oman tiimin palaverin, auttavat toisen tiimin palaverissa, kirjaavat koneella kaiken mahdollisen lapsilukumäärästä ruokailijoihin, tuleviin ja menneisiin tapahtumiin. Suunnittelevat koko ryhmän ja pienryhmän toimintaa, käyvät koulutuksissa, tyhjentävät kuivauskaapin, tuulettavat matot ja ottavat vastaan herääviä lapsia - tai niitä jotka eivät saa päiväkodissa nukkua.
Ruokatauko on tuntematon käsite. Meillä se on esimerkkiruokailu eli aivan täyttä kasvattamista ja läsnäolemista. Jos pienen lapsen vanhempana lämpimät ateriat ovat luksusta, voit kuvitella mitä se on yli 20 lapsen ryhmässä. Me muuten maksamme siitä ruuasta saman verotusarvon kuin muutkin työntekijät . Varsinainen luontaisetu vaikka se on enemmänkin tärkeä esimerkkitapahtuma. Vaikea on kannustaa maistamaan jos ei itse syö tai tuo omalle lautaselleen eri eväät. Joka paikassa esimerkkiruokailuun eivät ole oikeutettuja edes kaikki ryhmän työntekijät. Pienryhmissä ruokailun parhaat puolet voidaan unohtaa siinä kohtaa.
Lasten leikkiaikana aikuisetkin voisivat leikkiä, mutta iltapäivisin ryhmän aikuisia on paikalla kolmen sijasta enää kaksi. Molemmat eivät voi mennä mukaan pienen porukan leikkiin. Lapsia nimittäin on paikalla tässä kohtaa reilusti toistakymmentä. Vaikka toinen keskittyisi muihin lapsiin aina tulee joku tilanne, jonka vuoksi toisenkin huomio täytyy siirtää koko ryhmään. Tulee puhelu, vanhempi hakemaan lastaan, lapsia menee vessaan - joku tarvitsee toisen aikuisen huomion kokonaan itselleen. Kannattaa siis olla todella iloisesti yllättynyt aina kun näät työntekijän leikkimässä pienen lapsiryhmän kanssa.
kuva Tiina Salldén Os Paakkinen
Hallitusohjelman julkaisemisen jälkeen on tullut selväksi, ettei suurella yleisöllä oikeasti ole realistista käsitystä varhaiskasvattajien työstä. Edes vanhemmat eivät useinkaan ole tietoisia siitä mitä hoitopäivän aikaansaaminen pitää sisällään. Toki ammattilaisten omaa syytähän se pitkälti on siinä mielessä, että kukaan ei aiemmin ole saanut suutaan auki - asia ei ainakaan ole liikuttanut suurempia massoja. Me olemme nimittäin osallistuneet näihin säästötalkoisiin jo vuosia: kunnat eivät ole palkanneet sijaisia, toimia ei ole täytetty, rahat kiinteistöjen kunnostamiseen, materiaaleihin ja lasten leluihin on viety niin tiukalle kuin voi, lapsiryhmien kokoa on venytetty "tilapäisesti" milloin milläkin syyllä jne. Me olemme kantapään kautta oppineet venymisen hinnan. Me tiedämme, että jos annamme kasvattaa lasten määrää aikuista kohti seitsemästä kahdeksaan, maantapa venyttämisineen tulee olemaan pian yhdeksästä kymmeneen. Älkää siis tulko väittämään että kyse on yhdestä lapsesta tai että me emme aijo osallistua talkoisiin. Meteli nimittäin nousi vasta nyt, kun kyse alkaa olla siitä pysyvätkö lapset enää turvassa. Varhaiskasvatuksen laatu voidaan oikeasti unohtaa jos silmukka vielä kiristyy - kysymys on enää selviämisestä.
Seuraavan kerran kun tumahdat päiväkodin ovien sisäpuolelle keskelle kaameaa jotenkuten hallittavaa kaaosta, totuus voi olla juurikin se minkä silmilläsi näet. Yksi varhaiskasvattaja yrittää hallita epätahtiin soittavaa orkesteriaan. Niin hallita, ei johtaa. 20 lasta ja yksi aikuinen sulloutuneena kahteen pieneen tilaan: ryhmähuoneeseen ja nukkumahuoneeseen. Olisi valehtelemista väittää, että ryhmillä olisi tuon enempää jakotiloja käytettävissään. Eteisessäkin joskus leikitään, luetaan tai opetellaan asioita, mutta ei niin lähelle ulko-ovea voi päästää lapsia turvallisesti leikkimään, kun kukaan ei repeä valvomaan.
Se aikuinen on oikeasti kamalan pahoillaan siitä ettei pysty kunnolla vaihtamaan kanssasi kuulumisia ja kertomaan päivän tapahtumista. Sillä samalla hetkellä täytyy myös harjoittaa rauhanturvaamista, antaa huomiota ja hellyyttä, palata lukemaan kirjaa tai pelaamaan peliä, joka keskeytyi vartti sitten. Jos jokin asia tai palaute on siis jäänyt mieleesi pikkuisen hutaisten möläytettynä, syy todennäköisemmin on tämä kuin se ettei asia oikeasti olisi työntekijän mielestä tärkeä. On inhottavaa jutella yhden lapsen asioista toisten lasten tai vanhempien kuullen, mutta kahdenkeskiset keskustelut ovat kyllä tällä työntekijämäärällä totaalinen järjestelykysymys.
Kohdatessasi yhden työntekijän 15 lapsen kanssa aamupalalla, toinen työntekijä ei ole piiloutunut kahvihuoneeseen tai vessaan. Hän on sairaslomalla, vapaapäivällä, koulutuksessa tai auttamassa jossain toisessa ryhmässä. Voi olla että iltapalaverin takia seuraava työntekijä tulee töihin vasta puoli kymmeneltä ja kolmas kahdeltatoista - siinä kohtaa kun aamuvuorolainen jo lähtee kotiin. Hän joka on jakanut 15 lapselle aamiaisen. Ottanut ovelta vastaan 2 itkuista lasta syliinsä ja saanut siinä samalla sanallisesti pyytäen muut lapset istumaan pöydässä ja keskittymään puuroonsa. Sen jälkeen aamuvuorolainen luutua pöydät, jakaa pastillit ja päästää lapset leikkimään. Jonkun toisen ryhmän avustaja käy ehkä hakemassa ruokakärryn pois. Yhdeksään mennessä suurin osa ryhmän lapsista on jo paikalla. Tavallisenakin päivänä ryhmän 3. työntekijä tulee töihin klo 9, jolloin lapsia on 22.
Aikuisten ja lasten suhdeluku täsmää karkeasti heittäen yhdeksästä kahteen. Sen pidempään kaikki kolme eivät ole töissä yhtä aikaa. Aika tavallista on että lastentarhanopettaja lähtee suunnitteluajalleen aiemmin. Joskus aamuvuorolaisen päivä loppuu jo klo 12. Päiväunien jälkeen kaikki 22 tarvitsevat jotakin: herättäjää, vessakaveria, auttajaa pukemisessa, välipalaa. Lisäksi lasten sängyt täytyy pedata ja nukkumahuone laittaa leikkikuntoon. Näiden pakollisten tehtävien lisäksi 2 aikuisen pitäisi ehtiä kuuntelemaan, juttelemaan, lohduttamaan ja sylittelemään. Ei auta laittaa päätä piiloon. Ei lapsen vaikka nukuttaisi eikä aikuisen vaikka tuntuu ettei joka paikkaan repeä. Tahti on tämä eikä siitä voi joustaa. Lapset tarvitsevat ruokaa, keittiö tiskinsä jne. Todella mukavan kuuloinen tapa herätä päiväunilta - eikö sinustakin.
Välipalan syömisen jälkeen toisen täytyy lähteä viemään astiat keittiöön, jopa laittaa tiskikone päälle, tyhjentää kuivauskaappi ja pyyhkiä pöydät. Koko tämän ajan lapsiryhmä on yhden aikuisen kanssa. Voi olla että se ruuan läpivaluttaja joutuu hetken odottamaan vessassa "pyyhkimään", kun koko muuta ryhmää ei voi ottaa sinne mukaan. Vai miltä kuulostaisi keskeyttää omat työt jatkuvasti sen takia, että kaverilla on ollut hätä? Tai miltä tuntuisi istua vessassa, kun tietää että kohta saapuu koko komitea tapahtumaa ihmettelemään - mikä yksityisyys?
Pienen hetken ajan lapset ehtivät leikkiä rauhassa. Miltä kuulostaa kun kymmenkunta lasta leikkii samassa huoneessa noin neljää eri leikkiä? Kamalalta, korviahuumaava humina, porina ja iloiset kiljahdukset täyttävät huoneen. Vaikka kukaan ei huutaisi, ryhmästä syntyvä hälinä tunkeutuu selkäytimeen saakka ja väsyttää. Sitten vielä se tosiasia lasten aidosta omaehtoisesta leikistä, joka kehittää kaikkein eniten: sitä ei voi tehdä hiljaa. On vaarallista jos paloauton sireeni ei toimi, leijonat karjuvat, hevoset hirnuvat jne.
Leikkiaika kestää sen kolme varttia kunnes ensimmäisiä aletaan puuhaamaan vessaan ja pukemaan, jotta päästään ulos ennen neljää, kun toinen työntekijöistä lähtee kotiin. Kaikkein pahinta on se aika vuodesta, kun päälle puetaan kaikki mahdolliset välivaatteista kurahousuihin, villasukkiin ja kumppareihin. Kun ei se meidän muksu tarvitse kuravaatteita, tiedoksi vain: en ole vielä kertaakaan törmännyt vettäpitäviin ulkovaatteisiin, jotka olisivat pitäneet lapsen kuivana koko ulkoiluajan. Aivan sama mitä haalarivalmistajat sanovat. Hyvin nukuttujen päiväunien ja maittavan välipalan jälkeen virtaa riittää. Kolme lasta piiloutuu nukkariin, kaksi tappelee vessassa, yksi ei halua lähteä ulos ja kymmenen ei ainakaan aijo laittaa kuravaatteita päälle. Kaksi aikuista siis huolehtii että jokainen käy vessassa, katsoo ulkovaatteet valmiiksi, piilottaa navan ja nilkat, auttaa vetoketjuissa, kengissä, lahkeissa, kinttaissa ja niissä kurahousuissa. Samaan aikaan siivouttaa lelut laatikoihin, ratkoo pari triangelidraamaa, luovuttaa meluisessa eteisessä pari lasta vanhemmilleen, siistii ryhmätilan ja etsii piiloon menneet lapset. Vasta kun suurinosa on jo pukemisen kanssa hyvässä vauhdissa, toinen työntekijöistä pääsee hakemaan omat vaatteensa, jotta hikipäissään eteisessä jonottavat lapset pääsevät ulos. Kun neljänvuorolaiset lähtevät kotiin, koko päiväkodin kaikki lapset jäävät muutaman iltavuorolaisen vastuulle. Riippumatta siitä onko lapsia kymmenen vai kolmekymmentä.
Jos siis vieläkin olet sitä mieltä, että päiväkodissa yksi aikuinen hoitaa vain 7 lasta ja että se kahdeksaskin mahtuisi mukaan heittämällä niin mene toki kokeilemaan. Kaikkein punaisin vaate on se nokkela kysymys: miten entisaikaan ja nyt on suuren perheen lapset saatu hoidettua? Tässä kohtaa täytyy vetää syvää henkeä. Varhaiskasvatuksessa ei olekaan tarkoituksena se, että isommat lapset hoitavat niitä pienempiä. Varhaiskasvatuksen olisi tarkoitus tarjota oppia, iloa ja virikkeitä niin pienille kuin vähän isommillekin pienille: 5-vuotiaan ei pitäisi joutua missään tilanteessa huolehtimaan pienempien lasten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta! Vanhemmat maksavat satoja euroja kuukaudessa päivähoitomaksuja. Luulisi, että sille rahalle halutaan jotain vastinetta. Vai riittääkö ulkomaanmatkan kohdalla se, että saa katsoa kuvia Thaimaan rannoista ja pääsee samalla rahalla Ruotsinlaivalle?
Tämä on kolmas postaus juttusarjaan Ei, lasten tarhaamiselle. On kai itsestään selvyys etteivät tilanteet ole suoraa kopioituja tietystä päiväkotiryhmästä vaan yleisesti ottaen arkea siellä ja täällä. Tämä huomio koskee siis kaikkia juttusarjan kirjoituksia.
Vain kovat pärjää:
Luulin nykysukupolvien päässeen yli siitä ajatuksesta, että 3-vuotiaiden on aika oppia pärjäämään. Ylipäätäänkin siitä, että vain jääräpäitä ja kovaäänisiä ihmisiä kuullaan ja kuunnellaan. Kiitosta saavat ne, jotka sen ottavat. Ja toisaalta ne kiltit ja hiljaiset joista ei koskaan lähde minkäänlaista ääntä - ei sillä ole mitään väliä millaisia ajatuksia tuollaisella lapsela olisi. Ihanaa kun ei ole häiriöksi, niin edes joku on koko päivän hiljaa.
Minä ihan oikeasti luulin, että nykyinen varhaiskasvatus on jotain aivan muuta! Sillä hiljaisella on ainakin minulle ollut aivan yhtä paljon asiaa kuin kovaääniselläkin. Jutteleminen on vaatinut rauhallisen ajan ja paikan vaikka hiekkalaatikon reunalla tai keinussa vauhtia antaessa, ryhmätilan lukunurkkauksessa tai silloin kun olen hoksannut mennä auttamaan vetoketjun kanssa. Hiljaisella on paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Hän ei vain halua esittää niitä koko ryhmän kuullen. Usein hän puhuu niin pienellä äänellä ettei sanoma mene perille ellei kuuntelija asetu aivan lähelle. Ulosmennessä hiljainen odottaa kaikkein pisimpään - aina - koska aikuiset eivät kaiken sen metelin keskellä ehdi huomaamaan, että hän tarvitsisi apua. Ei, ulosmenotilanteissa yhdellä aikuisella ei ole puettavanaan 7 lasta vaan kaikki 25 siinä kohtaa kun "iltavuorolainen" ei ole vielä tullut ja toinen työntekijä on mennyt juoksujalkaa pukemaan omia vaatteitaan.
Se kovaääninen on tottunut saamaan viestinsä perille. Hän on ryhmän väriläiskä, hauskuuttaja ja villitsijä. Loistava yhteishengen luoja ja hyvä kaveri erilaisille lapsille. Kovaääninen saa hiljaisen mukaan yhteiseen leikkiin, hän hoksauttaa myös aikuisia erilaisista päällä olevista tilanteista. Kovaäänisessä on monia mahtavia piirteitä, jotka huomioimalla lapsen saa kasvamaan kymmeniä senttejä pituutta ja venymään "en mä osaa"-ajatusten ohi. Saattaapa hän siinä mennessään tsempata muutkin mukaansa. 25 lapsen ryhmässä kovaäänisyys ei kuitenkaan ole se kaikkein odotetuin ominaisuus. Niin suuressa ryhmässä tavallinenkin puhe muuttuu meteliksi. Arvatkaapa kuinka lujaa kovaääninen silloin joutuu huutamaan. Vastaanotto ei yleensä ole kovin kannustava - kehumisen sijaan kieltoja. Tällaisen päiväkotipäivän jälkeen kotona rytisee ja paukkuu, koska kovaääninen ei ole koko päivänä saanut kerrottua yhtään asiaa aikuiselle loppuun saakka - saattaishan se itselläkin turhauttaa.
Jokaisella ryhmällä on yleensä aina oma ongelmalapsensa. Tai nykymallissa ehkä enemmänkin lapsi jonka kanssa voisi tulla jatkossa ongelmia. Tämä lapsi näkyy yleensä ryhmänsä haittatilastojen kärjessä. Hän on se, joka vie lelut, tönii, puree ja kiusaa. Lapsi vähät välittää aikuisten kehotuksista ja käytöksellään väsyttää kaikki. Vanhemmat kyselevät hiukan huolestuneena, kuka tällainen Martti oikein on? Lapsi ei ole kone, johon päivitetään samat asetukset, kun 3 vuotta pasahtaa mittariin. Tämä lapsi ei ole ongelma. Hän ei vain vielä hallitse sosiaalisia taitoja, osaa leikkiä yhdessä tai hillitse pettymystään kovin hyvin. Martti tarvitsee aikuisen tarpeeksi lähelle. Ei vanginvartiaksi vaan antamaan kiitosta ja kehuja - ja etenkin neuvomaan leikkiasioissa. Martti ei pääse mukaan leikkiin, koska hän ei osaa kertoa vielä toisille haluavansa mukaan. Martti ei tiedä mitä toiset leikkivät ja millaisilla rooleilla. Aikuisen pienellä avustuksella leikki alkaa ja sujuu yleensä pienen taustatuen voimalla.
Voit muuten olla varma, että Martti ottaa huomion - hyvällä tai pahalla. Etenkin siirtymätilanteiden kaaottisuus saa Martin suunniltaan. Aikuinen ei anna jakamatonta huomiota vedellessään kymmeniä kurahousujen lahkeita saappaiden päälle tuulikaapin lattialla. Martti ehtii hyvin lyhyessä ajassa heittelemään Maijan kinttaat toisen ryhmän kuivauskaapin päälle, lyödä Pekkaa ja karata ryhmän puolelle levittelemään leluja. Martti ottaa huomion. Kun aikuinen palaa Martin luo ja keskittyy yksin häneen, poika osaa pukea kaikki ulkovaatteet ilman ongelmia. Martti ei tarvitse/ saa kunnalta henkilökohtaista eikä tähän ryhmään ole riittänyt ryhmäavustajaa. Yksi ryhmän aikuisista kulkee Martin taustalla. Kaksi muuta huolehtivat lopuista 24 lapsesta - siis päiväuniin saakka jonka jälkeen aamuvuorolainen lähtee kotiin ja aikuisia jää koko ryhmään vain kaksi. Uuvuttavan monta siirtymää ja pullonkaulakohtaa vielä edessä.
Minttu on uskomattoman ujo, arka ja päättäväinen tyttö, jonka päiväkotiin tuleminen on yleensä melkoista tahtojen taistelua. Neljässä kuukaudessa on jo päästy siihen ettei kyyneliä tarvita, mutta pienikin muutos esimerkiksi tädin sairasloma, vie tilanteen jälleen aloituspisteeseen. Minttu siirretään itkevänä äidin sylistä aikuisen syliin. Äiti on jo reipastunut sen verran että lähtee ensimmäisten heippojen jälkeen ulos ovesta eikä palaa takaisin. Joskus Minttu suostuu maistamaan puuroa aamupalalla, toisinaan taas ei, mutta saavutus jo sinänsä että ruokapöytään saakka päästään. Minttu ei ole taivuteltavissa. Hän ei muuta mieltään jos on jotain päättänyt. Minttu kulkee päivän aikuisen käsipuolessa ja puhkeaa riipivään itkuun, jos joutuu hetkeksi istumaan pikkuisen kauemmas aikuisen mennessä auttamaan toista lasta jossain asiassa. Ryhmään tuleviin sijaisiin, harjoittelijoihin ja vieraileviin tähtiin Minttu ei totu koko toimikauden aikana. Jos aikuisten kokoonpano saadaan pidettyä samana, Minttu uskaltautuu jo leikkimään toisten lasten kanssa. Parhaassa tapauksessa jopa villiintyy muiden lasten seurassa. Ehkä jossain vaiheessa Minttun uskaltautuu paljastamaan myös muille muksuille kuinka hauskat jutut hänellä on. Tässä on yksi syy sille miksi satunnaiset harjoittelijat eivät korvaa ryhmäavustajaa vaikka olisivat kuinka näppäriä.
Otava on ryhmän luova tyyppi. Hänellä ei ole minnekkään kiire. Pukemistilanteessa hän tutkailee omia kasvojaan peilin edessä hievahtamatta, siirtyy sen jälkeen tutkimaan ovenkahvan heijastamista ja siirtyy siitä ehkä ihailemaan prinsessatyypin kauniinväristä ulkohaalaria. Otava on se joka saattaa kävelyretkillä joutua ojanpohjalle tai keskelle tietä. Omalla tutkimusmatkallaan hän ei kuule eikä näe ulkopuolisia häiriötekijöitä. Ruokapöydässä ensimmäiset odottelevat ksylitolipastillejaan, kun Otava tutkaileen oman annoksensa muotoja, värejä ja sormien leikkiä erilaisilla pinnoilla. Kiireessä ja minuuttiaikataulussa toimivalle päiväkotiryhmälle Otava on ankkurina. Hän on ärsyttävän hidas, mutta toisaalta Otava huomaan paljon sellaista mitä aikuisetkaan eivät ehdi huomata. Hän kysyy parhaat kysymykset ja kaikki 24 hiljentyvät kuuntelemaan vastauksen. Hän laulaa ja tanssii kun siltä tuntuu eikä leikkiin tarvita välttämättä kaupan leluja ollenkaan. Ihana luova lapsi.
Lisäksi ryhmiin mahtuu koko joukko pelaajia, piirtäjiä ja leikkijöitä, joista jokainen kaipaisi aikuista mukaan touhuihin. Kaikkein parasta on jos joku aikuisista ehtii mukaan leikkimään eläimillä tai avuksi lusikan piilotukseen.
Harva aikuinenkaan jaksaa koko työpäivän ilman minkäänlaista huomiota. Herra pääministerikin voi siellä jakkarallaan miettiä, millaista olisi jos kukaan ei edes kuulisi - kuuntelemisesta puhumattakaan. Tässä oli kuvattuna muutama lapsityyppi päiväkotiryhmästä. Ehkä hieman karrikoiden, mutta jokainen varmasti löytää omasta lapsestaan jonkun tyypin piirteitä. Mietipäs siinä sitten miten haluaisit omaa lastasi kohdeltavan?
Kauhukuva voi nimittäin olla melko todellinen kun ei ole aikaa kohdata lasta vaan liikutellaan ryhmiä. Paimenkoira voisi toimia siinä hommassa kaikkein parhaiten. Varhaiskasvatus on aina ollut jossain määrin ryhmämuotoista, mutta uudella mallilla ei ole mitään mahdollisuutta pysyä kuuntelemaan juttuja pihakoivun muurahaisista. Yksi aikuinen tukee Marttia ja toinen taluttaa Minttua. Kuinka monta sille kolmannelle jäikään? Haluan vielä korostaa, että Mintulla, Martilla ja kaikilla muillakin on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi omine piirteineen. Saada aikuisilta tukea ja kannustusta, joista hyvä itsetunto rakentuu. Lapsuuden aikuiset voivat nimittäin haavoittaa tai vahvistaa - halusivat sitä itse tai eivät.
