Kolmen maun kaurapaistokset

Omena-kaurapaistos kuuluu ehdottomasti syksyyn. Kera vaniljajäätelön tai -kastikkeen se on mitä parhainta lohturuokaa, kun ulkona viilenee ja sade vihmoo. Se on ensimmäinen herkku, jonka teen oman puun omenoista. Paitsi että tänä vuonna puut eivät tehneet omenan omenaa. Se oli kyllä arvattavissakin, kun ottaa huomioon etten nähnyt puiden edes kukkivan alkukesästä. Kylmä ja sateinen kesäkuun alku lienee syynä. Ja jälkipolville tiedoksi, että kesä 2015 alkoi säiden puolesta heinäkuun viimeisellä viikolla ja loppui kuin seinään pikkuisen ennen syyskuuta. Syksy ei kuitenkaan lähtisi oikeille raiteille ilman paistosta, mutta mitä omaa siihen oikein voisi laittaa?

Olen pyörinyt nuotiopaikalla jokseenkin usein viime aikoina ja huomasin sattumalta, että punaviinimarjapensaan vieressä kasvaa muitakin marjoja. Silloin ne olivat vielä vihreitä ja halvatun kirpeitä, joten unohdin koko puskat. Viime viikonloppuna huomasin marjojen saaneen punaista väriä ja totesin pihamme karviaislajikkeen olevan vihreän sijaan punaista. Voi hitsit kuinka hyviä ne ovatkaan, kun ovat päässeet kypsiksi saakka, mutta mitä niistä voisi leipoa. Nämä kaksi ongelmaa törmäsivät toisiinsa työpäivän jälkeisessä horrostilassa ja syntyi ajatus karviais-kaurapaistoksesta!

 
Kaurapaistos:
200g voita
2 dl fariinisokeria
2 tl vaniljasokeria
6 dl kaurahiutaleita

Sulata voi ja lisää sokerit joukkoon. Anna liueta hetki ja sekoita sitten kaurahiutaleet mukaan. Siirrä sivuun odottelemaan eri maustamisvaihtoehtoja.

Sitten siihen kolmeen sorttiin:
Isoimpaan vuokaan viipaloin 2 kaupan omenaa. Päälle ripottelin kanelia ja sokeria sekä ihan hetken mielijohteesta pikkuisen kuivattua rosmariinia. Päälle puolet kauraseoksesta ja uuniin. 

2 pieneen vuokaan lisäsin karviaisia niin että pohja peittyi ja päälle lusikoin kauraseoksen.

 Tuota paistokseen tarkoitettua kauraseosta jäi yli sen verran, että harrastin kokeilevaa keittiötä käsillä olevista aineksista. Viipaloin vuokaan puolikkaan banaanin ja sirottelin päälle Viener Nougat rouhetta ennen kauraseoksen lisäämistä. Ripottelin tuota rouhetta päälle myös ikäänkuin koristeeksi, mutta en suosittele toistamaan perässä, koska rouhe tummui palaneen makuiseksi ennen kuin muu paistos oli kypsää. Muutoin banaaninen versio vei ehdottomasti voiton kahdesta muusta.  
            


Rosmariini toi omenaversioon kivaa vaihtelua ja olihan se niin hyvää kuin muistinkin. Tuo karviaisilla maustettu paistos oli minun makuuni liian kirpeä vaikka mukaan heitettiin vaniljajäätelöäkin. Kirpsakammasta tykkäävien herkkua sanoisin. 

Oulun seudun ulkoleikkipaikat: Liminganlahden luontokeskus ja lintutorni

Liminganlahden luontokeskus ja lintutornin ympäristö ovat parissa vuodessa kokeneet todellisen kasvojen kohotuksen. Lapsiperheen näkökulmasta muutos on ollut mahtava ja paikka palvelee nyt bongaajien lisäksi muutakin retkeilevää kansaa. Nähtävää löytyy niin sisältä kuin ulkoakin, joten reissuun kannattaa varata tarpeeksi aikaa. Liminganlahden luontokeskus sijaitsee Limingassa Lumijoentien varrella ja paikkaan on hyvät opasteet 8-tieltä. Me olemme niin onnekkaita, että voimme saapua paikalle pyöräillen ja vaikka vain iltapalamakkaroita paistamaan.

Luontokeskukseen on rakennettu mielenkiintoinen näyttely lintujen elämään ja Liminganlahteen liittyen. Tietoa tarjotaan moninaisesti havainnollistettuna, joten tylsä katselukierros tämä tuskin on vaikkei lintuihin olisi haksahtanutkaan sen kummemmin. Ravintola Lintusessa voi nauttia kahvit tai lounasta. Torniin kiipeämällä pääset tutustumaan alueeseen lintuperspektiivistä. Lounas ja kahvit ovat olleet oikein maistuvia, mutta yleensä nautimme täällä omia eväitä ulkona nuotiopaikalla. Polttopuita löytyy liiteristä ja niitä voi käyttää keskuksen aukioloaikojen ulkopuolellakin. Samalla tyylillä käytössä ovat myös ulkovessat. Liminganlahdella retkeily ei siis ole sidoksissa kellonaikoihin.

Pihan leikkipaikka vie neitokaisen huomion aina ensimmäisenä. Kaikkein helpointa on siis suunnitella reitti kulkemaan kiipeilytelineen kautta. Iso plussa siitä, että telineet sopivat ympäristöön ja miljööseen eivätkä pomppaa silmille sateenkaaren väreissä. Kiipeilytelineessä on nähty vaivaa myös eri vaikeusasteisille riekkumisosille.

Luonnon omassa huvipuistossa on todella kaunista näin syksyllä. Lintujen lentoa ei tällä kertaa nähty, mutta puolenkymmentä sinisorsaa uiskenteli kaislojen ja kasvillisuuden takana aivan polun vieressä. Matka lintutornille sujuu pienemmiltäkin, sillä se on reilut puoli kilometriä ja tornin juurelle pääsee vaikka lastenvaunuillakin ja nähtävää riittää niin luonnosta itsestään kuin sinne tuoduista puisista taideteoksistakin. 

v

 

 Matkan varrella on toinen nuotiopaikka ja parikin istumapaikkaa bongailua, fiilistelyä tai levähtämistä varten. Neitokaisen lempipuuhaa on tasapainotella polun reunaa pitkin, mutta sovitaanko että se on vain pienten tyttöjen ja poikien hommaa. Eivät varmaan tykkäisi jos yllyttäisin kävijöitä keikkumaan reunoilla tai kiipeilemään kaiteilla. Lintutornissa maisemia voi tutkailla korkealta tornista tai sen alapuolella olevasta huoneesta. Kuvaamisesta ja bongaamisesta kiinnostuneet voivat linnoittautua piilokojuihin. Aika hauskaa on myös seurata opastauluista vesirajan siirtymistä vuosisatojen kuluessa. Rantaviivan paikasta kertova ensimmäinen opastaulu on itseasiassa Luontokeskukselle tulevan tien varressa. Luontopolulla voi tähystää paljon vesi on karannut vaikka Suomen itsenäisyyden aikana.

Ihanaa kesäkokkausta ulkona - paella

Uhkailin jossain vaiheessa kokeilevani muurikkapanua muuhunkin kuin pelkkään lättyjen paistamiseen. Kuten tavallista, inspiraatio iski aivan yllättäen eikä meillä ollut puoliakaan tarvittavista raaka-aineista. Teimme siis todella sovellettua versiota, mutta maku sinänsä ei tainnut tällä kertaa olla edes se pääasia vaan tunnelma avotulen äärellä.

Paellaan voi huhujen mukaan käyttää melkein mitä vain. Kana ja merenelävät ovat perinteisiä raaka-aineita riisiä ja valkoviiniä unohtamatta. Viinitön versiokin maistui aivan hyvältä ja miehen nirsoilun vuoksi annoin armon käydä oikeudesta tällä kertaa - ja jätin merenelävät pois. Meidän paellassamme oli siis:
 1pkt kanan fileesuikaleita
 3 dl pitkäjyväistä riisiä
 paprika, porkkanaa, tuoreita herneitä, sipulia ja valkosipulia 
 sekä tomaattia loppuvaiheessa lisättynä
 1 litra kanalientä
 mausteina suolaa, paprikamaustetta, kana/liha   
 maustesekoitusta ja timjamia

Öljyä kuumalle pannulle ja mukaan sipulit, kanat ja sitten loput kasvikset kypsymisajan mukaan. Sekoitellaan ja lisätään riisiä kuullotettavaksi. Kanalientä lisätään hiljalleen niin, ettei ruoka pääse kuivumaan. Mausta haluamallasi tyylillä ja tarkkaile samalla riisin kypsyyttä.

Kaikkein parasta olisi ollut syödä ruoka suoraa pannulta, mutta miekkonen keikkui talon katolla antennin asennushommissa ja neitokainen hieroi sisällä unihiekkaa silmistään, joten jouduin kantamaan herkun vuoassa sisällä syötäväksi. 

Yllättävät ystävät - ampiaiset - tykästyivät jostain syystä raakaan kanaan. Ilmassa oli pientä jännitystä, kun aikomuksenani oli lisätä liha pannulle. Yhtä ampparia pystyi vielä hämäämään, mutta kun tyhjän rasian kimpussa lenteli lopulta puolen kymmentä, päätin että saavat ruokailla aivan rauhassa. Pesän rouva on tainnut ottaa hatkat ja jättää duunarit pärjäämään keskenään - vähemmästäkin sitä kiukustuu.

Oulun seudun ulkoleikkipaikat - Vihiluoto Kempele

Neitokainen rakastaa leikkipuistoja - etenkin kiipeilytelineitä. Pelkän puiston takia ei viitsi ajella ympäri maita ja mantuja, mutta joskus aika on otollinen täsmäiskulle. Muistelin nähneeni Vihiluodon Torpan läheisyydessä joskus leikkipuiston. Silloin emme kuitenkaan olleet lapsen kanssa liikkeellä tai muutenkaan juuri leikkipuistoihin suuntautuneita. Päätimme hypätä pummikyydille miekkosen mennessä säbätreeneihin Oulunsaloon ja suunnata siksi aikaa Vihiluotoon viettämään sunnuntaipäivää leikkimisen merkeissä. 

Vihiluodon leikkipuisto sijaitsee Vihiluoto-nimisen tien varressa Torpankujaa vastapäätä kuvan kauniilla merenranta-alueella Kempeleessä. Puisto vaikutti kohtalaisen uudelta ainakin välineistönsä perusteella. Toki lähes koko asuinalue on noussut sijoilleen viimeisen kymmenen vuoden aikana eikä leikkipuisto ole varmaankaan aivan kärkihanke ollut. Neitokaisen ehdoton suosikki oli yllättäen kiipeilyteline/liukumäki, jossa äidin avustuksella kokeiltiin jo pikkuisen isompien lasten temppuja. Perinteisten keinujen ja vieterikiikkujen lisäksi puistossa oli hauska kolmen istuttava vieterikeinu ja laiva, jonka kyydissä voi päästä hurjiin seikkailuihin. Vaikka leikkipuisto ei ollut aidattu, se sijaitsi tarpeeksi kaukana tiestä ollakseen turvallinen useamman lapsen kanssa liikkuessa.

Samalla retkellä kävimme kävelyllä Torpan rannassa merta ihailemassa. Täytyy myöntää, että Lapin järvimaisemissa kasvaneena alan kymmenen vuoden jälkeen nähdä merimaiseman kauneuden. Sen loppumattoman sinisyyden ja kaukaiset rannat, jotka saivat aiemmin näkymän vaikuttamaan liian suurelta. Jollain tavalla tehtaiden piiput ja satama-aluekin kuuluvat maisemaan merkkinä läheisestä kaupungista. Nuoruuden huuman ja vauhdin hidastuessa on enemmän aikaa jäädä katselemaan ympäröivää maailmaa. Kuinka paljon sinisen eri sävyjä mahtuu merimaisemaan tai montako erilaista vihreää metsästä löytyy.

Nuo Pietaryrtit oli pakko kuvata nostalgiasyistä. Arvatkaapa mitä ne ovat olleet lapsuuteni leikeissä? Pieniä kultaisia kolikoita tietenkin. Sittemmin olen kuullut, että suurina määrinä syötynä kasvi voi olla kuolettavastikin myrkyllinen, joten neitokaiselle ei passaa antaa luovia virikkeitä tämän asian suhteen - terveisin ylivarovainen äiti.

Vihiluodon kyläyhdistyksessä taitaa olla aktiivista porukkaa, sillä ranta-alueella oli yhdistyksen pystyttämä grillikota, frisbeegolf-rata, rantalentiskenttä ja skeittiramppi. Virkistysalue on tarkoitettu vapaaseen käyttöön, joka tulisi tapahtua kyllä mielestäni jälkiä jättämättä ja muita häiritsemättä. Edellisen illan Venetsialaisista oli valitettavasti jäänyt lukuisia merkkejä, jotka eivät kuulu luontoon. 

On aika pysäyttävää huomata muutos, joka Vihiluodon alueessa on tapahtunut 15 vuoden aikana. Olimme ystävieni kanssa Polar electrolla kesätöissä tuolloin ja asuimme lähistöllä. Vihiluodon alue oli pitkälti metsäistä mökkialuetta muutamine omakotitaloineen ja pienine lomapaikkoineen siellä täällä. Rannan ja Lentokentäntien välinen alue oli suurelta osin metsää ja peltoa. Vihiluoto-tietä kävellessä olo oli melkein kuin satumetsässä, kun auringonvalosta vain osa siivilöityi vihreiden oksien läpi ja merelle oli melkein esteetön näkymä. Muutos ei ole pahasta - ihmiset haluavat rakentaa kotinsa kauniille paikalle. Alue on erilainen, sen viihtyisyys on muuttunut parissa vuosikymmenessä toisenlaiseksi. Edelleen jäljellä on luonnon kauneus ja siitä nauttiminen on tuotu yhä useampien ulottuville. Erityisen isona plussana voidaan pitää Luontopolun ylläpitämistä. Sinne vain kaikki nauttimaan merimaisemista.

Ei lasten tarhaamiselle osa 6 - kuka hoitaa minun lastani?

Aiemmat juttusarjan kirjoitukset on kirjoitettu yleisellä tasolla, mutta kuitenkin mahdollisimman suorasanaisen rehellisesti työstä jota varhaiskasvattajat tekevät. Nyt mennään kuitenkin miljoona mailia henkilökohtaisemmaksi: minun omaan lapseeni. Omaan rakkaaseen muksuuni. 4-vuotias tyttöni on ollut päiväkodissa viime syksystä saakka. Miehen vuorotöiden ja aktiivisten isovanhempien ansiosta olemme pärjänneet 12 hoitopäivällä kuukaudessa emmekä välttämättä ole käyttäneet niitäkään kaikkia. Anoppini on hoitanut lapsia oman työhistoriansa aikana perhepäivähoitajana ja myöhemmin ryhmäavustajana päiväkodissa. Hän sanoi neidin vauvavuoden aikana, että hoitaa lastamme mielellään kun töihinpaluuni on ajankohtainen - pienen lapsen ei kannata mennä päiväkotiin. 

Viime syksynä odottelimme innoissamme päiväkotiarkea: kavereita, laajempia sosiaalisia suhteita, uutta toimintaa ja mielenkiintoisia päiviä. Kolmen kuukauden kesäloma loppuu pian, mutta tänä vuonna äidin mieltä painaa epäuskoinen tyrmistys, kauhistus ja ärsytys. Mikä ihme sai tuulen kääntymään näin voimakkaasti? Uusi voimaantullut varhaiskasvatuslaki ja kyseisen päiväkodin tulkinta siitä. 3-4 -vuotiaiden ryhmä on nyt jaettu 2 pienryhmään ja niissä molemmissa on hoidossa 2 vastuullisen verran lapsia. Yhdessä pienryhmässä on siis 14 lasta ja yhteensä samoissa tiloissa pyörii 28 muksua. Onko minun lapseni yksi kahdestakymmenestäkahdeksasta! Kaikkein eniten tässä kuviossa kuumottaa lakiin painettu teksti:

5 a §

Päiväkodin yhdessä ryhmässä saa olla yhtä aikaa läsnä enintään kolmea hoito- ja kasvatustehtävissä olevaa henkilöä vastaava määrä lapsia.

On nimittäin päivänselvä asia, etteivät ryhmän 4 työntekijää ole yhtä aikaa paikalla. Se joka tulee aamulla aikaisin, lähtee viimeistään välipalalta. Se joka kulkee viimeisenä portista ulos, tulee töihin aikaisintaan klo 9. Tämä on siis yleistäen normaalitilanne. Entä sitten kun työntekijä sairastuu ja toisella on vasukeskustelu? Entä kun päiväkoti järjestää kivaa iltaohjelmaa tai vanhempainillan? Minä olen valitettavan tietoinen siitä, että ne jotka tulevat silloin aikaisin, lähtevät jo ruualta ja tekevät samalla läpsystä vaihdon iltavuoroon saapuvien kanssa. On aivan "normaalitilanne" että 2 työntekijää hoitaa 28 lasta koko päivän. 

Miten käy haaveilevan lapseni, joka näkee maailman niin erilailla kuin aikuiset. Hänen joka pysähtyy mielellään katsomaan kiviä ja tutkimaan pilviä. Hänen joka piirtelee ilmaan taikasauvalla, laulaa ja leikkii koko valveillaoloaikansa. Kuka ehtii ottaa vastaan ja lohduttaa ikävän pois? Kuka kysyy kuulumiset ja juttelee mukavia? Kuka pyyhkii vessareissulla ja muistuttaa käsien pesemisestä? Kuka auttaa pukemaan henkselit, käsineet, kengät ja suoristaa lahkeet? Kuka ne riisuu ja ripustaa kuivumaan? Kuka silittää pimeässä nukkarissa, kun pelottaa ja ikävä yllättää? Kuka kannustaa maistamaan kaikkea ja huolehtii tarpeellisesta ruuan määrästä? Kuka auttaa kaveruksia leikkimään yhdessä? Kuka huolehtii etteivät pojat taas kiusaa? Kuka kuuntelee ettei ketään loukata tai jätetä leikistä pois? Kuka kertoo näille pienille kuinka ylipäätään leikitään yhdessä muiden kanssa? Oman haaveilijani lisäksi ryhmässä on prinsessoja, seikkailijoita, rallikuskeja ja villipetoja 27 kappaletta.

Tuo loppumaton litania piti sisällään vain perushoidon. Ne asiat, joiden pitäisi sujua ilman erillisiä suunnitelmia. On uuvuttavaa edes yrittää kuvitella kuinka tuollaisessa joukossa saadaan toteutettua laadukasta pedagogiikkaa. Saako huomion vain se, joka häiritsee kaikkein eniten? Vastataanko vain sen kysymyksiin, joka huuta kovimmin? Leikkaa viivoja pitkin leppäkerttu - voi olla ylivoimainen tehtävä jos ei koskaan ennen ole leikannut. Se joka osaa leikkelee innostuksissaan koko kertun pieneksi silpuksi, kun haaveilija vasta tutkii saksien väriä. Saako hyväksyntää ja kiitosta vain se, joka pystyy miellyttämään aikuisia kaikkein parhaiten. Positiivinen sana, kannustus ja kiitos ovat valtavan tärkeitä pienelle ihmiselle. Entä jos kukaan ei ehdi huomioida. Kuinka paljon hallaa 8 tunnin aikana pystytään tekemään?

Aika kamala ja kaaottinen on äidin mieli tänä vuonna ennen päiväkotiin palaamista. Entä jos päiväkoti ei sittenkään ole pienen ihmisen paikka - niin kuin anoppi sanoi. Pieniä ovat nimittäin vielä 4, 5 ja 6-vuotiaatkin. Niin erilaisia kuin aikuiset vaikka aikuiset ja varsinkin päättäjät tuntuvat sen unohtavan. Minun ihanan lapseni ansaitsee ystävällisen hymyn, kauniin sanan ja hellän kosketuksen joka hoitopäivä - niin ansaitsee sinunkin. Mistä löytyy syli ja hali kaikille 28 lapselle?