Kolmenkympin kriisi - paha sellainen - on vaivannut minua kuluneen vuoden aikana. Jarrupolkimen murjomisesta huolimatta tämä päivä koitti ja kakkonen muuttui kolmoseksi ikävuosia laskettaessa. Vesi virtaa ja aikaa kuluu, mikä siitä tekee tänä vuonna ahdistavampaa kuin muina syntymäpäivinä?
Ohi ajanut nuoruus. Sen peräänkö nyt sitten huudetaan? Pieni vilkaisu valokuvakansioihin ja muistin syövereihin kertoo ettei allekirjoittanut ainakaan ole heittänyt sitä elämänvaihetta hukkaan. Monessa liemessä keitettynä jokapaikan höylänä ehtii kokea kaikenlaista niin ihmissuhde kuin elämysrintamallakin. Vaikka kaikki tarinat eivät kestä päivänvaloa tai ainakaan jälkipolvien korvia, täytyy sanoa että hyvät ystävät ovat aina pitäneet toisistaan huolta eikä laittomuuksiin asti ole tarvinnut mennä jännitystä saadakseen. Ihanaa jäätelöä Italiassa, nilkan murtaminen Venäjällä, keskiyö Köpiksen rautatieasemalla, musiikkia muissa Pohjoismaissa - otteita muistojen matkapäiväkirjoista.
Sweet sixteen sitä vakaasti uskoi, että haaveilun ja unelmoinnin voi lopettaa viimeistään tällä pysäkillä. Viimeistään kolmekymppisenä täytyy olla rikas, rakas ja onnellinen. Sen jälkeen edessä on pelkkää harmaata arkea ja kohtalo siinä samassa sinetöitynä. Johtuuko kriisi siitä, että tässä kohtaa joutuu katsomaan taaksepäin ja arvioimaan onnistumistaan elämässä. Sainko kaiken sen, mitä tuolloin halusin ja onko kaikki toivo todella menetetty jos niin ei ole? Minusta ei tullut maailmankuulua levylaulajaa enkä asu Kalifornian auringon alla kartanossa kera uima-altaan ja avoauton. En ole suurperheellinen enkä saa kaikkea mitä haluan. Ei hyvältä näytä tämä jaksoarviointi.
Sen sijaan minulla on elämässäni paljon asioita, joita en tajunnut olla vailla rippikouluikäisenä. Olen rakas ja tärkeä monelle ihmiselle - kaikkein ihaninta on että he myös kertovat sen minulle. Ystäväpiiri on pienentynyt ja muuttunut vuosien saatossa, kun elämä on kuljettanut meitä eri suuntiin. Laatu korvaa määrän niin sosiaalisen piirin suuruudessa kuin yhdessä jaetuissa hetkissäkin. Nämä ihmiset ovat tuoneet minussa esiin muumimammamaiset piirteet: huoltamisen ja huolehtimisen. Kaikkein vähiten tästä tuskin voi syyttää omaa ihanaa lasta, jonka helliminen ja kasvattaminen ovat tällä hetkellä elämän kärkipäässä. Onnellisuuden pääraaka-aine ei enää olekaan minä vaan me.
Henkilökohtaisen kipuilun kärkipäässä komeilee ammatti-identiteetti, jonka suuntaa on ollut viime aikoina hankala päättää. Työ lastentarhanopettajana tarjoaa haasteita ja nopeasti kuluvia työpäiviä. Työkaverit ja lapset ovat ihania, mutta kiire ja ylimitoitetut odotukset kaatavat alleen eikä lopputulos yllä maaliin saakka. Kuka näitä odotuksia lataa - varmaankin minä itse. Työstä on hankala saada tarvittavaa tyydytystä jos päivät menevät tulipaloja sammutellessa. Voin muuttaa omaa asennoitumistani eli hyväksyä käytettävissä olevat resurssit tai vaihtaa alaa. Aika näyttää viekö kipu muutokseen vai onko halu ammatin vaihtamiseen vain osa kolmenkympin kriisiä.
Bileilloille ja vapaalle liikkuvuudelle olen heittänyt hyvästit jo täyttäessäni sen kuuluisat 25-vuotta. Pikkutopit ja korkkarit on vaihdettu esiliinaan ja villasukkiin. Jännittävää että tarkemmin ajateltuna "vanhuus" tekeekin tässä hetkessä onnelliseksi. Minusta on ihanaa häärätä oman (pankin) talon keittiössä ja kokeilla leipomisen ja kokkailun saloja, kutoa mattoja sekä haaveilla kasvimaasta. Elämän eri suuntia tutkaillessa ainakin aviomiehen valinta on osunut kohdilleen. Arjen välittämisestä kertoo vaikkapa viime maanantai, kun miekkonen kävi aamuyöllä töihin lähtiessään kuiskaamassa: "minä voin mennä tuolla Jetalla töihin vaikka se ei kunnolla toimikkaan". Kuinka ihanaa olikaan mennä töihin ja hoitoon autolla, kun oli illalla tehnyt sotasuunnitelman matkarattaiden varalle.
Loppujen lopuksi tärkeintä ei taidakaan olla se, mitä kaikkea voi vielä tässä elämässä tehdä,
vaan se keiden kanssa ne voi jakaa.
Vedän helposti herneen nenään saadessani huonoa palvelua liikkeissä, ravintoloissa, jopa lapseni päiväkodilla. Olen vaativa asiakas enkä häpeä myöntää sitä. Kulutan rahaa eli kannatan jonkun toisen yrityistoimintaa ja odotan saavani asiallista ja hyvää kohtelua. Tervehtiminen, silmiin katsominen ja hyvän päivänjatkon toivottaminen ovat minimivaatimus, joka pätee jokaiseen palveluammattiin. Huono kello kuuluu kauas ja menetettyä mainetta on hankala saada takaisin. Kaikkein ikävintä on, jos palkkalistoilla oleva työntekijä saa käytöksellään pilattua yrittäjän maineen. Kannattaa siis ottaa asiakaspalaute tosissaan ja miettiä oman palvelunsa laatua kriittisesti.
Asiakas ei ole aina oikeassa, mutta ratkaisevinta onkin se, miten omat sanansa asettelee tilanteessa, jossa ei voi olla mieliksi. Malliesimerkki asiakkaan aamun pilaamisesta sattui kohdalleni tänä aamuna ja sai todellakin ärsytyspisteeni nousemaan. Asioin Limingan Halpa-Hallissa usein ja kannan sinne kohtalaisen paljon roposiani verrattuna muihin vastaaviin liikkeisiin. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ettei hymyileminen kuulu tavaramerkkiin, mutta olen ajatellut sen johtuvan pitkälti ruuhkaisista asiointiajoistani ja sivuuttanut tämän puutteen. Tänään suuntasin askeleeni kyseiseen liikkeeseen eläkeläisten kanssa samoihin aikoihin eikä asiakkaita ollut liikkeessä vielä nimeksikään. Tympääntyneen oloinen kassatyttö istui jakkarallaan ja rahasti ostokseni. Maksoin ja huomasin vasta sen jälkeen, että tarvitsisin viisikymppisestäni pienempää rahaa. Toiseen liikkeeseen oli vielä lähdettävä sillä kassajakkaralla istunut neiti totesi minulle ettei hän viitsi alkaa rahaa vaihtelemaan.
Onpa hyvä, että se oli vain viitsimisestä kiinni, kun koko kaupassa ei samalla hetkellä näkynyt muita asiakkaita. Kiitos hänen viitsimisensä taidan kannattaa naapurikuntien marketteja jatkossa, sillä minä kyllä viitsin ajella pikkuisen kauemmaskin. Palkokasvi juuttui hengitysteihin ehkä turhankin pienestä, mutta annan pienen vinkin, jonka avulla jonkun toisen aamu voi jatkua iloisemmissa merkeissä:
"Pahoittelen, mutta emme voi vaihtaa rahaa täällä". Kuulostaa hirmuisen paljon paremmalta asiakaspalvelulta kuin viitsimättömyys!
Praha kutsuu kuuden hengen reissuremmiämme aivan lähiaikoina. Matkaa on nyt fiilistelty parin kuukauden ajan blogeista, sivustoilta ja matkaoppaista. Kaupunkilomalla olen ollut ennenkin, mutta tällä kertaa etukäteisvalmistelut on viety kyllä aivan uudelle tasolle. Pidennetty viikonloppu to-ma on kuitenkin niin lyhyt aika etten halua lähteä matkaan ilman suunnitelmia ja harhailla kiinnostavia paikkoja etsien. Tehokkuus ennen kaikkea - eikö niin?
Lukemani perusteella tsekkiläisillä vaikuttaa olevan melkoisen hyvä ja musta huumorintaju. Siitä kertonee ihmisen luilla ja kalloilla sisustettu kirkko ja suhtautuminen vaikkapa EU:n tupakkointipolitiikkaan: ruokaravintoloiden nettisivuilla mainitaan erikseen, jos paikasta löytyy savuton alue. Ainakin Mondon matkaoppaasta saamani käsityksen mukaan maan kansalaiset noudattavat näennäisesti erinäisiä direktiivejä ja valtaapitävien mielenoikkuja, mutta selän ja suljettujen ovien takana tekevät juuri niin kuin itse parhaaksi näkevät. Olisikohan meillä jotain opittavaa heiltä?
Olen vannoutunut pakettimatkojen kannattaja, mutta joukossa rohkeus tiivistyy - vai miten se meni - ja lukuisien vaihtoehtojen vertailun jälkeen huoneiston vuokraaminen tällaiselle porukalle tuli melkoisen paljon halvemmaksi kuin hotellihuoneiden ottaminen. Tarina ei tosin vielä tässä vaiheessa kerro, kannattiko tällainen ratkaisu sitten siinä pidemmässä juoksussa. Booking.comin kautta löytyi kasapäin eritasoisia majapaikkoja, mutta googlettamalla paikan vuokraajan omat nettisivut säästimme taas pikkuisen pennin, sillä hän vuokrasi suoraa huoneistoaan paremmilla tarjouksilla ja hinnalla.
Käypää valuuttaa on vaihdettu jonkin verran ja karttaan piirretty tärkeimpiä käyntikohteita. Kidutusmuseo vaikuttaa piristävältä käyntikohteelta, samoin Pyhän Vituksen katedraali aivan nimensä perusteella, astronomisesta kellosta voisi käydä katsomassa kuinka viikatemies niittää tunnin meidän elämästä ja Kutna Horan luukirkkokin houkuttelisi. Aivan oma lukunsa ovat tietenkin ostospaikat ja miesväkeä varmaankin janottaa jo tämän listan lukeminenkin.
Suuret suunnitelmat on siis tehty. Katsotaan sitten mitkä niistä toteutuivat ja kuinka romanttinen kaupunki Praha on näin loka-marraskuun vaihteessa. Vaaleanpunaisin aurinkolasein varustautuneina lähdemme kolisuttamaan kolpakoita kymmenvuotisen yhteisen taipaleemme kunniaksi.
Sisustusrintamalla ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Tämä syksy on ollut pullollaan sosiaalisia tapahtumia: matkoja, juhlia ja ystäviä. Kotona on käyty vain hetki rauhoittumassa ennen seuraavaa etappia - ja hyvä niin. On nimittäin ollut todella voimaannuttavaa jutella kunnolla hyvien ystävien kanssa, muistella menneitä, suunnitella tulevaa ja nauraa yhdessä. Kalenteri on täytetty jo pitkälle loppuvuoteen, mutta tässä kohtaa oli pakko tulla esittelemään teille aivan ihastuttava idea kynttiläasetelman toteuttamisesta. Kävimme iltateellä parhaiden ystävieni äidin luona ja hän oli väkertänyt vastaavan omalle keittiönpöydälleen. Täytyy sanoa, että aivan kunnioitusta henkäilen olen pienen ikäni seurannut hänen diy-projektejaan - tässä asiassa olemme ehdottomasti samalla aaltopituudella.
Asetelmaan tarvitaan pari erikokoista ja -muotoista raastinrautaa, metallinen piirakkavuoka, tuikkuja ja tietenkin palamaton alusta. Löysin Oulun Paljekirppikseltä tällaisen parmesanraastimen hintaan 2,50e. Tuo puinen kahva oli ruma, joten ruuvasin sen irti tuolta sisäpuolelta ja avot: täydellinen.
Palamatonta alustaa jouduin miettimään kaikkein pisimpään, sillä mikä tahansa ei siihen passaa. Onneksi meillä on remontin jäljiltä paljon kaikkea kivaa, kuten tässä käytetty musta kaakelilaatta. En voisi kuvitellakaan polttavani tuikkua pelkän pöydän päällä. Itseasiassa meillä ei ole juurikaan poltettu kynttilöitä sisällä sitten vuoden 2007, kun halloween-juhlien jälkeen kotona odotti savun vallassa oleva asunto. Vaikka kolme ihmistä itseni lisäksi oli tarkistanut kaikkien kynttilöiden sammuneen ennen kaupungille lähtöä, jonkinlainen pieni trauma jäi tapahtumista. Jospa sitä jo nyt uskaltaisi hieman tunnelmoida. Näitä raastimia vahtii aivan mielellään.
kuva lainattu netistä osoitteesta:http://www.fundogpics.com/puppies-kissing.html
Asenne ratkaisee, eikö niin? Jos on oikein hyvällä ja positiivisella mielellä liikkeellä, mikä tahansa voi olla mahdollista. Usko omiin kykyihin ja onnistumiseen luo kieltämättä hedelmällisemmän pohjan onnistumiselle kuin luovuttaminen etukäteen. Kuppini on ollut aina enemmän täysi kuin tyhjä, mutta viime aikojen suunnitelmat työn kuormittavuuden lisäämisestä ovat läikytelleet sisältöä vähän sinne ja tänne. Onko todellakin niin, että mieltä vääntämällä jokainen varhaiskasvatuksen ammattilainen kykenee vastaamaan vaikka 30 lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta laadukkaasti yhtä aikaa?
Mielenkääntötemppu alkaa taivaanrannan maalaamisesta. Henkilökohtainen paratiisi suunnitellaan tarkkaan, jotta tiedetään minne pyritään. Ammattilaisille sama tarkoittaa tässä tapauksessa varhaiskasvatuksen uusia kärkihankkeita, joihin me kaikki haluamme pyrkiä: lasten hyvinvointia, turvallisuutta ja hyviä oppimisen mahdollisuuksia. Lisätään joukkoon vielä ripaus lasten ja vanhempien osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia. Näyttää kieltämättä siltä, mitä itsekin työltäni haluan. Tärkeää on huomata, että usein tässä kohtaa viestiä tehostetaan näyttämällä joku söpö koirien halailukuva pohdiskelijoille ikään kuin kevennykseksi.
Kun tavoite on kaikilla kirkkaana mielessä, voidaan alkaa käydä läpi listaa pienistä ikävistä asioista, jotka ehkä saattavat aiheuttaa pientä epämukavuutta ja muutosvastarintaa arkeen. Yhden lapsen lisääminen aikuista kohti on kyllä tympeää, mutta ei mahdotonta. Subjektiivisen oikeuden rajaaminen purkaa jonkun paineita jossain ja päivähoitomaksujen lisääminen tuo rahaa kunnan kassaan. Ainoa vain, että subjektiivisen oikeuden rajaaminen tuo osapäiväisiä lapsia ryhmään 13/1 suhdeluvulla eli yhteen ryhmään saadaan ympättyä kolmekymmentä lasta yhtä aikaa. Pientä epämukavuutta siis vain luvassa. Ai niin - ja ne hoitomaksujen korotukset tuskin päiväkodin pieneen rahalippaaseen kolahtavat. Näille nyt vain ei voi mitään, kun ne on jo päätetty. Kyllä sitä myrskyä tarvitaan, että osataan tyyntä arvostaa. Ja tässä kohtaa allekirjoittanut aivan hämmästelee mielenkääntötempun voimaa, sillä mitään uudistuksia ei oikeasti ole vielä uudeksi laiksi kirjattu ja henkilökohtainen taisteluvalmius alkaa olla Raatteentien tasoa.
Mielenkääntötemppu jatkuu - seuraavassa kuvassa on merenranta ja auringonlasku. Päälle kirjoitettuna kauniilla kaunokirjoituksella: ´siirretään vuoria´, ´jokainen on oman onnensa seppä´ tai jotain muuta yhtä imelää. Jos jossain kohtaa tulee liian tiukkaa, hyvä työntekijä osaa luovia ja keksii kyllä uuden tavan hoitaa hommat. Jos ei kykene aivan niin loistokkaisiin suorituksiin, voi viimeisenä keinonaan jättää kaiken ylimääräisen hommailun ja keskittyä työhönsä eli perustehtävään. Tässä kohtaa ei-ilmeisesti-niin-loistokas -työntekijä miettii kauhusta kankeana, mitä kaikkea voisi jättää tekemättä ilman, että se olisi perustehtävän laiminlyöntiä. Yhdet kurahousut riisumatta, yhden lounaan jakamatta vai yhden kakkapyllyn pesemättä? Kaikki ylimääräinen on karsittu jo aikoja sitten. Toiminnan pedagoginen laatu riippuu lähinnä siitä kuinka paljon työntekijät paiskivat hommia hyväntekeväisyytenä omalla ajallaan, kuinka monta juoksuaskelta suostuvat sisällä ottamaan ja kuinka monta kertaa on pokkaa tehdä lasten kanssa samoja juttuja vain siitä syystä ettei ole aikaa suunnitella toimintaa eikä rahaa tarvikkeisiin ole ollut enää huhtikuun jälkeen.
Onko tosiaan niin, että laiskat tai huonosti asennoituvat työntekijät vain kapinoivat muutosta vastaan. Kapinoivat että heidän ei tarvitsisi tehdä työajalla töitä. Hyvä työntekijä saa vaikka pataljoonan lapsosia toimimaan pelkän ajatuksen voimalla, harmonian ja sopusoinnun leijuessa koko ryhmän yllä. En tiedä onko se tarkoituksellista, mutta jostain syystä syyllisyys hiipii mieleeni. Hallituksen toimia vastustavan mielenilmaisun laimentamiseksi syyllistäminen tuntui olevan paras ase osallistumisinnon nujertamiseen. "Et sinä voi lähteä ja jättää lapsia yksin. Kyllä meidän täytyy huolehtia, että lapsilla on kaikki hyvin. Koskaan ennenkään ole toreilla huudeltu." Vaikka taitaakin olla niin, että vain ääntä pitämällä ja osallistumalla lapsien hyvästä hoidosta voidaan yrittää pitää kiinni.
Miksi mielenkääntötemppu sitten ärsyttää niin valtavan paljon. Siksi että näennäisellä empatialla ja tsemppilauseilla ammattilaiset yritetään työntää takaisin siihen ruotuun, jossa on aina ennenkin oltu. Voidaan nyt hetki ärsyyntyä yhdessä, mutta sen jälkeen hyvä työntekijä ottaa kiltisti ylimääräiset työt vastaan yhtään nurisematta. Kysyin mieheltäni montako kertaa heidän koulutuksissaan on viljelty mietelauseita, söpöjä kuvia tai lausuttu runoja - ei kertaakaan ja jotenkin se ei edes jaksa yllättää.
Jos sinulla ei ole yhtään löysää työpäivässäsi tai tehtävämäärässä, naputtele itsesi allekirjoittamaan kansalaisaloite varhaiskasvatuksen kurjistamista vastaan. Jos olet yhtään kiinnostunut lasten hyvinvoinnista varhaiskasvatuksessa, mene allekirjoittamaan. Jos sinulla sattuu olemaan tylsää ja pari ylimääräistä minuuttia juuri nyt, mene allekirjoittamaan. Auta meitä ja allekirjoita: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1634
Serkkuni valmistujaiset kokosivat taannoin lähes kaikki isän puolen serkkutytöt ja -pojat saman katon alle. Pidimme melko tiiviisti yhteyttä ja tapasimme ainakin kesäisin koko porukalla lapsuudessamme. Aikuistuminen ja opiskelut veivät meitä eri suuntiin eikä vastaavanlaisia kokoontumisajoja ole juuri ollut. Yhteisten muisteloiden innoittamana päätin kokkailla syksyyn sopivasti iltapalaksi maitovelliä mummini ohjeella. Sillä samalla hän on ruokkinut kesäaamuisin pitkälle toistakymmentä lasta ja aikuista eikä ihme, vähistä raaka-aineista syntyy maukasta ruokaa suurelle porukalle.
Ainakaan googlen ihmeellinen maailma ei tuntenut samanmoista ohjetta, joten olkoo tämä siis:
Irma-mummin maitovelli: 2 annosta
1,5 dl vettä
0,5 dl puuroriisiä
5 dl maitoa
1rkl vehnäjauhoja + n. 1dl vettä
suolaa
nokare voita
Kiehauta vesi ja lisää joukkoon riisit. Anna veden imeytyä riisiin ja lisää joukkoon maito. Kiehuta matalalla lämmöllä ettei maito pala pohjaan. Tee suurus valmiiksi lisäämällä 1rkl vehnäjauhoja 1 desiin vettä ja sekoita haarukalla tasaiseksi. Kaada velliin ohuena nauhana, kun riisit ovat jo lähes kypsiä. Tämä selviää parhaiten maistelemalla. Keitä velliä kunnes se sakenee haluamasi paksuiseksi. Itse pidän kermamaisesta, mutta kuitenkin kunnolla juoksevasta vellistä. Mausta suolalla ja voilla. Tarkista maku ja tarkoile kera voisilmän.
Keittämiseen kului aikaa noin puolisen tuntia. Samaan aikaan uunissa paistuivat kaupan coctailpiirakat vellin seuraksi.
Ulkoilukelit ovat mitä suurimmassa määrin pukeutumiskysymys. Oikeanlaisilla varusteilla ulkona liikkuminen ja leikkiminen on hauskaa niin lapsen kuin aikuisenkin mielestä. Syksyisinkin voi suunnata leikkipuistoihin, mutta toisaalta, miksi lähteä merta edemmäs kalaan jos meri tulee kalastajien luo. Rapakko- ja vesileikit ovat lasten mielestä kaikkein hauskinta hubaa syksyllä. Kesäleikkien jälkeen aikuiset voivat vinkata hauskoja puuhia ihan omallakin pihalla - huom! läträäminen on sallittu mitä suurimmassa määrin.
Kurahousut ja kumpparit jalkaan ja rapakkoon. Hyppiminen on ihanaa, kun kunnolla roiskuu. Veteen voi heitellä pieniä kiviä tai kokeilla mitkä tavarat kelluvat sen pinnalla. Aikuisten kädet pois taskuista ja kaveriksi kokeilemaan! Paikoilleen jämähtäneitä lätäköitä voi ohjailla ojaan tai toisaalle tekemällä yhdessä puroja ja antamalla lapioin vauhtia.
Haravointi on hyödytöntä, hauskaa ja tarpeellista - riippuen siitä keneltä kysyy. Meillä sama homma tehdään useaan kertaan, koska kasoihin on mukava sukeltaa ja lehdet pölisevät hauskasti, kun niitä heittelee. Voi kuulostaa vanhemman vinkkelistä työläältä, mutta on se ainakin halvempaa ja harvinaisempaa herkkua suurimmalle osalle kuin HopLopissa käynti. Viime keväänä neitokainen otti vielä viimeiset uintiliikkeet peräkärryssä ennen kuin lehdet sai kuskata pihasta pois.
RäpäRäpäRällin keittämiseen tarvitaan hiekkaa, kuravettä, lehtiä ja mausteita maun mukaan. Kaikki sotketaan yhteen kattilassa ja tarjoillaan leikkimökin terassilla. Minun lapsuudessani sitä keitettiin saunan vanhassa padassa noitaloitsujen saattelemana.
Marja-aika taisi sujahtaa ohi jo suuressa osassa maata, mutta nostalgiasyistä on pakko nostaa esille vielä mustikkanauhat, joita lapsena tehtiin pujottelemalla heinään marjoja metsässä. Äiti sai kerätä rauhassa piirakkamarjat, kun muksu istui mättäällä tärkeää tehtäväänsä suorittamassa.
Kesä loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, mutta vaihtelevuudessa on kai se suurin Suomen vuodenaikojen jännitys. Vuodet eivät ole veljiä ja ompahan ainakin puhuttavaa turuilla ja toreilla, kun voidaan päivitellä kulloisenkin ajan lämpötiloja ja märkyyttä. Inhoan harmaita päiviä ja loppumatonta kuravaaterallia, mutta rakastan syksyn kirkkaita värejä ja luonnon tarjoamia antimia. Tänä vuonna kunnon ruska ajoi auttamatta ohi näillä Oulun leveysasteilla, mutta pohjoisen jylhä luonto ei pettänyt tälläkään kertaa.
Usvaisen aamun jälkeen oli suorastaan lumoavaan seurata, minne kaikkialle hämähäkit ovat verkkojaan kutoneet. Täytyy kyllä sanoa, että siinä on tehty hommia oikein urakalla.
Väriloistoa löytyy ylhäältä ja alhaalta. Mustikanvarvut, horsmat ja suopursunvarret olivat paikoin saaneet jo mahtavan räiskyvät värit kantaakseen.
Vauvakutsut ovat pikku hiljaa rantautuneet myös tänne kotoSuomeen ja sen pohjoisiin osiin. Amerikkalaisesta hömpästä saa muokattua melko helposti juuri odottavan äidin näköiset illanistujaiset. Toiselle mammalle passaa luksusillallinen kalliissa ravintolassa, toinen tykkää hemmotteluhoidoista ystävien kesken ja kolmas on mieltynyt juhliin kera hauskojen leikkien ja hempeiden koristeiden. Tyyli on vapaa, mutta jokainen odottaja nauttii varmasti ystäviensä seurasta kiireisen arjen keskellä.
Me yllätimme pari viikkoa sitten ystävämme rennoilla juhlilla, joiden keskipisteenä hän ja tuleva vauva saivat olla. Hankimme porukalla pienen lahjan, kokosimme tarjottavat nyyttäriperiaatteella ja huiputimme juhlakalun paikalle pienen valkoisen valheen turvin. Annoimme vauvalle lahjaksi haltijankummin toiveita: Annan sinulle voimaa, kauneutta, rohkeutta jne. Pistimme mamman yhdistämään vauvakuvat osanottajiin ja veikkailimme tulevan pienokaisen syntymäaikaa ja mittoja. Juhlien emäntä oli ahkeroinut keittiön puolella ja näytti askarteluosaamistaan koristeiden ja vaippakakun muodossa. Matkustin paikanpäälle hieman kauempaa, joten yritin keksiä mahdollisimman helpon, mutta hauskan tarjottavan. Pinterestin ihmeellisestä maailmasta poimin idean vesimeloni-lastenvaunuista.
Hankin kaupasta hedelmäsalaattitarvikkeet ja suurimman vesimelonin. Leikkasin ensin pohjasta pienen siivun pois, jotta koko komeus pysyi paremmin pystyssä. Sitten vain lohkoin koko komeuden vaunujen muotoon ja koversin hedelmän pois. Renkaiksi olisi kannattanut ostaa appelsiinia, sillä jättimandariinissa oli iso reikä hedelmälohkojen keskellä. Siivut eivät oikein pysyneet hammastikkupatentilla eli lopputuloksesta tuli pikkuisen hutiloidun oloinen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin helppo ja hauska idea.
On kamalan rankkaa olla koko ajan raivona, peloissaan ja epäuskoisen pökertyneenä. Viime aikojen uutistarjonnassa ei nimittäin ole ollut mitään hyvää. Kaikkein pahinta on pelkojen epämääräisyys. Niistä ei saa kunnolla kiinni, kun niiden kaikkia ulottuvuuksia ei hahmota. Näin ne paisuvat tarpeettoman suuriksi - vaiko sittenkin vain oikeaan kokoonsa? Maan rajojen ulkopuoliset uhat valuvat omaan olohuoneeseen puhumattakaan siitä mitä maan sisällä puuhataan. Miksei missään voi olla enää mitään järkeä!
Kaikkein eniten vihaan politiikkaa. Eikä valitettavasti tarvitse olla kansanedustaja osatakseen puhua sitä. Kun ei uskalleta puhua suoraa, annetaan ympäripyöreä vastaus joka ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään - ei puolesta eikä vastaan - mutta kuitenkin jättää puhujalle mahdollisuuden muuttaa mieltään haluamallaan tavalla. Tämä ällöttävä puhetapa on pesiytynyt valitettavan tiukkaan ja saa minut halkomaan hiuksiani. Tavallinen kansalainen tarvitsee lakimiehen tulkikseen, jottei tule viilatuksi linssiin. Ei riitä, että ymmärtää kuulemansa. Pitäisi tietää myös se, mitä ei ääneen kerrota. Suulliset sopimukset taitavat tässä maailmassa olla yhtä luotettavia kuin veteen piirretty viiva.
Kansa on valinnut eduskuntavaaleissa edustajansa hallitukseen äänestämällä. Ei sitten kannata itkeä päätöksiä jos ei edes vaivaudu äänestämään. Mutta mitä väliä äänestämisellä on, jos vaalikampanjassa voi luvata kuun taivaalta ja hallitukseen pääsemisen jälkeen kippaakin lavallisen lantaa niskaan. Taas jälleen kerran kuunnellaan sitä samaa laulua, jossa oppositio heiluttaa toruvasti sormea hallituspuolueille ja keräilee kaikki liikenevät pisteet itselleen. Samalla tavalla kuin tämän vaalikauden hallituspuolueet itse oppositiossa ollessaan tekivät. Piiri pieni pyörii ja seuraavalla vaalikaudella osat vaihtuvat. Sama pastilli eri paperissa - kauniisti ilmaistuna.
On ollut jännittävää seurata sosiaalisessa mediassa puheenvuoroja hallituksen toiminnan puolesta ja vastaan. Kirjoittajan puoluetaustan tietäminen selittää moniakin heiteltyjä näkökulmia. On nimittäin maailman vanhin totuus, että oma suu on kaikkein lähimpänä. Mielenkiintoista olisikin nähdä missä suhteessa ihmiset antaisivat omastaan jos sen saisi tehdä omantunnon mukaan. Talkoisiin täytyisi siis osallistua omalla, ei kenenkään muun lompakolla. Osa kansasta on sitä mieltä, etteivät leikkaukset tunnu missään. Valitettavasti melko moni taas on jo siinä tilanteessa ettei mihinkään ylimääräiseen ole rahaa. Matalapalkka-aloilla pitäisi kai jättää joku päivä lapset ruokkimatta, että voisi olla mukana tuottavuusloikassa.
Itse olen poliittisesti täysin ja puhtaasti sitoutumaton. Minä nimittäin tiedän, että yksittäisellä poliitikolla on häviävän pieni mahdollisuus vaikuttaa suuriin päätöksiin. Vaikka Suomessa eduskuntavaalit pidetään henkilövaalina, se on mitä suurimmassa määrin puolueiden keskinäistä kissan hännän vetämistä. Tätä tapahtuu jo kunnallispolitiikassakin. Olet samaa mieltä heidän kanssaan tai et ole mukana ollenkaan. Mitä pienempi paikkakunta, sen suorempi on tie - kymmenkunta ihmistä pyörittää koko palettia. Kuinkahan monta nuolaisua tarvittaisiin, että tavallinen, perheellinen kolmekymppinen voisi nousta olohuoneen sohvalta huutelemasta kansanedustajaksi. Niin monta, että oma arvomaailma ja arvostelukyky heittäisivät varmaan muutaman voltin ennen sitä. Puhumattakaan siitä millaisen rahasumman sellainen tavoite vaatisi.
Uutisten, keskustelupalstojen ja somen seuraaminen saa ärsytyskynnyksen nousemaan. Jokaisella näyttää olevan oikeus mielipiteeseen ja myös toisten mielipiteiden kritisoimiseen, myös allekirjoittaneella. Henkilökohtaista stressitasoa nostaa viestinnän nopeus: kärjistys, syyllistäminen ja provosointi ovat vain parin klikkauksen päässä. Kuinka paljon helpompa olisikaan siinä maailmassa, jossa päivän polttavat puitiin Esson pyöreässä pöydässä ja paikallislehden Meille soitettiin -palstalla. Totaalinen parin viikon nettipimento voisi tehdä allekirjoittaneelle oikein hyvää.
