Ei, lasten tarhaamiselle osa 5 - miksi potta meni nurin?

Kyllä kaikkien täytyy kantaa kortensa kekoon, jotta tästä suosta päästään ylös - myös varhaiskasvatuksen - tai niin kuin monesti kylillä huudellaan: päiväkodin tätien. Voi tytöt ja pojat kuinka kauan tällä alalla on oltu alennuslaarissa. Kaikkein pahinta siinä lienee se, että paljon on mennyt arvotavaraakin omasta edestään, kun alan rautaiset ammattilaiset ovat päättäneet nostaa kytkintä ja lähteneet parempipalkkaisiin ja arvostetumpiin hommiin. 

Otapa hyvä asento tuolillasi ja mieti omaa työtäsi. Kuinka suuren panoksen annat tehtävissäsi? Riittääkö työaikasi siihen, että saat hommat hoidettua mallikkaasti maaliin saakka vai joudutko lahjoittamaan vapaa-aikaasi hyväntekeväisyytenä, jotta kädenjälkesi vastaa omalle työllesi asettamiasi tavoitteita? Iso käsi ja läpy läpy sinulle, joka pystyt toteamaan empimättä, että et vie töitä kotiisi. Suuri osa varhaiskasvattajista kuuluu epäilemättä juuri toiseen ääripäähän. Siihen porukkaan joka tekee kaiken mitä pyydetään ja vähän päällekin pyytämättä minkäänlaista korvausta tekemästään työstä tai hankkimistaan materiaaleista. Olen viime päivät miettinyt kovasti muita ammattiryhmiä jotka suostuisivat samaan.

Aloitetaanpa vaikka materiaaleista. Kuntien rahahanat on vedetty niin tiukille ettei olemassa olevin varoin ole mahdollista hankkia kuin välttämättömimmät tarvikkeet pedagogiikan toteuttamiseen:välineisiin ja tarvikkeisiin. On aivan turha kuvitella että toiminnan suunnittelun lähtökohtana olisi idea, vaan se mitä talosta sattuu löytymään käyttökelpoisena. Tällaisesta köyhyydestä johtuen työntekijät kantavat materiaaleja kotoaan ja ostavat omilla rahoillaan kaikkea pientä. Luonnonmateriaalit ja kierrätys kunniaan, mutta ei niiden hankkimiseen työaikaa ehdi käyttämään. Kuinka moni rakennusmies koluaa kotinsa työkalupakkeja käyttökelpoista hylsysarjaa etsien ja pakkaa aamulla taskut täyteen omia rautanauloja, ruuveja ja liittimiä? Ravintolakokki rahtaa patoja ja kattiloita työpaikan ja kodin väliä? Empä usko. Millaisilla välineitä poliisit löytäisivät työnsä tueksi omasta kodistaan? Nippusiteitä, narunpätkiä ja kaulimen?

Monilla työpaikoilla on käytössä työvaatteet tai jonkinlainen korvaus varusteiden hankkimista varten. On toki lapsia kohtaan ihanaa, etteivät aikuiset ole päiväkodeissa univormuihin tai hoitotakkeihin pukeutuneina, mutta työvaatteiden hankkiminen on iso kuluerä. Jokainen vaate täytyy laittaa pesuun heti työpäivän jälkeen, koska toimeliaan ja halintäyteisen päivän päätteeksi vaatetukselta löytyy ruokalista, kyyneleitä, räkää ja kuolaa sekä kaikki talossa kiertävät pöpöt. Täytyy olla kunnon toppavaatteet, sadevaatteet, kevät- ja syyskeleihin sopivat ulkovaatteet, työkengät, kumpparit, talvikengät jne. Lapset kyllä tarkenevat säässä kuin säässä eikä syynä sisälle jäämiseen voi olla aikuisten huono varustautuminen. Vaatteissa täytyy voida kiipeillä, ryömiä, istua, kumarrella ja juosta - myös aikuisten. Jos ei halua vapaa-ajallaan kulkea sellaisessa varustuksessa, työvaatteita saa ostaa melkoisen määrän vuodessa. 

Vanhemmat toivovat usein varhaiskasvatuksen tarjoavan elämyksiä, retkiä ja pedagogista toimintaa. Eipä siinä mitään. Samaa minäkin odotan lapseni päiväkotiuralta. Vain harvat asiat ovat ilmaisia. Retkikohde voi olla ilmainen, mutta hyviä paikkoja ei ole pienten jalkojen kulkuetäisyydellä ja varaa bussimatkailuun on tasan 0e. On siis sattuman kauppaa pystytäänkö yhtään retkeä järjestämään. Onnellisia saavat olla ne, joiden päiväkodin lähellä on monipuolista ympäristöä. Muille se on sitten voi voi. Mietipä siis millaisen matkan oma lapsesi jaksaa kävellä ja piirrä toimintasäde sen mukaan. Sota-aikojen lapsille tiedoksi: pari kilometriä suuntaansa on kova sana tämän päivän 3-vuotiaille, jotka eivät välttämättä ole juuri kävelylenkkejä harrastaneet. Tarkoitus ei kai ole synnyttää lapsissa pelkoa ja ahdistusta. Korkeanpaikankammoinen aikuinenkaan tuskin hakeutuu nouhoojaksi tai nosturinkuljettajaksi.

Varhaiskasvatuksen täytyy saada arvostusta. Sen vuoksi ihmiset uhraavat aikaa ja rahaa pelkkien papukaijamerkkien toivossa. Tämän päivän linjaukset osoittavat karulla tavalla, että isommassa mittakaavassa kaikki se on turhaa. Se minkä annat vapaaehtoisesti nyt, vaaditaan sinulta itsestäänselvyytenä seuraavan kerran. Opettajat koetaan monessa mielessä hankalana työntekijäryhmänä, joka ensimmäisenä lisätehtävän saadessaan kysyy, kuka maksaa ja millä ajalla tehdään? Meillä varhaiskasvatuksen puolella sääntönä tuntuu tähän saakka olleen enemmänkin se: kyllä me tämä homma hoidetaan! Me ollaan niin reippaita! Pitäisi ottaa opettajista mallia, sillä tyhmä ei ole se joka pyytää vaan se joka suostuu ilmaiseksi tekemään.

Lasten kasvatuksessa tuosta pelkän reippauden hokemisesta on pikkuhiljaa siirrytty lapsilähtöisyyteen ja osallisuuteen. Suomeksi sanottuna siihen, että lapsilla erilaisine luonteineen ja piirteineen on oikeus tulla kohdatuksi arvokkaasti ja kunnioittaen. Pitäisiköhän meidän pitää huolta siitä, että meidät ammattilaisina kohdataan samalla tavalla? Kannustussanoja ja hienoja motivaatiolauseita viljellään siellä ja täällä samaan aikaan, kun työn tekemisen edellytykset kapenevat entisestään. Kuulostaa yhdistelmältä joka saa haaveilemaan sittenkin miesvaltaiselle alalle hakeutumisesta. Siellä kukaan ei oleta sinun tekevän ylimääräisiä töitä maksutta. Pelkkä kiitos ja pärjäämishenki eivät valitettavasti tässä palkkakuopassa elätä.

Jos ajattelet tässä kohtaa meidän vain leikkivän, istu vielä pikkuisen pidempään ja palaa juttusarjan aiempien avautumisten pariin tästä: Ei, lasten tarhaamiselle, kuka näistä on sinun lapsesi, kaikki pois piilosta ja sähän vaan leikit.  

Uuden varhaiskasvatuslain piti tuoda jonkinlaista helpotusta räjähtämispisteessä oleviin lapsiryhmien kokoihin. Syvällä mielenkiinnolla odotan, millaisia kiertely ja kaartelumahdollisuuksia lakiin on jätetty. Minä en nimittäin usko, että isojen ryhmässä olisi vain 21 lasta kerralla paikalla tai pienillä 12. Laki on astunut voimaan 1.8.2015 ja se on voimassa kunnes toisin todistetaan - ainakin ensi syksyyn saakka.